keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Kaapissa

Vapaaseurakunnassa oli kaunis joulujuhla. Todella kaunis ja lämpöinen. Mutta itketti. Eksynyt tyttö sisälläni itki. Vieläkin. Ahdisti. Kuitenkin menin vielä toiseenkin joulujuhlaan, joka oli alkanut myöhemmin. Istuin eteisen penkille kuuntelemaan, kun pastori puhui. "Vaikka joulu on ilon juhla, on sen aika joillekin ihmisille surun aikaa. Näille ihmisille on annettava oikeus surra...". Jotenkin näin hän sanoi, ja eksynyt tyttö itki lisää. Itki niin paljon, että kuoren päälläkin valui kyyneliä, ja joku joka sattui oikeaan aikaan katsomaan, saattoi sen nähdä.

Joulujuhlan jälkeen me kolme astuimme ulos, viimeisinä kaikista. Yksi lähti suuntaansa, toinen torpallemme. Minun olisi tehnyt mieli alkaa vaeltamaan umpimähkään, mutta pakko kai sen toisen kanssa oli mennä. Kuitenkin alkoi ahdistus purkautua sisältäni, kun se pieni tyttö sisälläni huusi ja takoi nyrkeillään kylkiluitani, potki mahaani. Itkin, naurahtelin, pysähtelin ja potkin lunta, kunnes työnsin laukkuni puhelimineen ja avaimineen torppalaiselle ja lähdin eri suuntaan. Se huuteli vielä perään heippoja, mutta en halunnut enää vastata. En edes kääntänyt katsettani, aloin vain kävellä vauhdilla eteenpäin. Oli pakko tehdä jotain. Kävelin sinne minne nenä näytti, lujaa. Kävelin ehkä reilut puoli kilometriä, kunnes vauhti alkoi hiipua. Halusin pysähtyä. Seisahduin paikalleni. En tiedä kuinka kauan seisoin siinä aivan liikkumatta, saattoi olla viisi minuuttia, vartti, tai enemmän.. Välillä itkin, välillä tuijotin vain ilmeettömänä eteenpäin. Joka tapauksessa tuntui hyvältä, kun kylmä alkoi hiipiä legginsieni läpi. Pakkasta oli kymmenisen astetta, ja minulla oli joulujuhlahepenet takkini alla. Aloin kuitenkin taas jossain vaiheessa kävellä auton ajaessa ohi. Löysin paikan, mistä olin aikonut kääntyä, mutta tienviitta oli aivan lumessa. Se oli kummallista, koska kaikki aiemmat samansuuntaiset viitat olivat puhtaita. Jotenkin se tuntui sopivan tilanteeseen. Seisoin siinä ja mietin harppoisinko korkean hangen läpi puhdistamaan viittaa varmistuakseni tiestä, vai jatkaisinko matkaa välittämättä. Astuin lumihankeen kerran, toisen ja vielä kolmannen, että yletyin työntämään tolppaa, ja iloisesti siitä lensi lumet juuri sen verran, että näin sen olevan oikea tie. "Hmh", ajattelin ja lähdin kulkemaan sitä pitkin.

Se tie oli kaunis. Olin aina ajatellut sen olevan kaunis. Kotoisia mökkejä valoineen sen varrella. Ja tulin itsekin iloisemmaksi, kun kylmän ajatteleminen valtasi tilaa tajunnastani. Pakkanen jäädytti tunteitani. Sen tien päättyessä alkoi jo olemaan niin kylmä, että minun oli pakko lähteä vauhdilla kotiinpäin. Pelkäsin jo jalkojeni puolesta, ja käsissä ainakin oli harmaata, kun rappukäytävässä tarkistin. Tosin niissä on aika helposti harmaata, tai ainakin sinistä. Seisoin hetken oven takana, ennen kuin aukaisin sen. Ahdistus oli palannut. Tai ei se ollut koskaan häipynytkään, mutta kylmä sai sen hetkeksi piiloon. Riisuin ulkovaatteet ja istuin sohvalle. Istuin siinä pitkään tuijottaen tyhjyyteen, kunnes halusin ettei torppalainen näe. Kävelin keittiöön, ja valuin seinään nojaten istumaan lattialle. Ahdistuksella ei ollut sanoja, enää yhtäkään. Värisin vielä pitkänkin ajan päästä, kun viilentynyt kehoni lämpeni pikkuhiljaa.

Sitten, kun olin istunut jo k a u a n, katseeni osui kaappiin, joka oli tiskipöydän alla. Ja minun teki mieli mennä sen sisään. Hetken katseltuani sitä avasin sen oven, vedin sieltä tavarat lattialle, ja ryömin niiden tilalle. Suljin ovet jäljessäni. Minua alkoi hihityttää, kun ajattelin mitä tein. En muista koska olisin viimeksi ollut kaapissa, pienessä kaapissa! Aikuinen nainen. Sitten mieleeni tuli ajatus. "Jumala on täällä kanssani." Kysyin Jumalalta: "Mahdutko sääkin kaappiin?". "Tässähän mä oon", se vastasi. "Miks ihmeessä?", ihmettelin. "No miks sä oot täällä? Mä oon siellä missä sääkin oot.", oli vastaus. Se oli kerrassaan hassua. En osannut ajatella, että Kaikkivaltias Jumala tulisi pieneen keittiön kaappiin tiskipöydän alle, vain siksi että sen lapsikin oli ryöminyt sinne tuskassaan. Hmm.. Siisti heppu!

Jonkin ajan kuluttua kuului toisen torppalaisen ääni: "Missä sää oot?". Puhelimeni soi, ja se etsi sille vastaajaa. Se tuli keittiöön, katsoi tavaroita lattialla ja sanoi "Mitä ihmettä?", tuli kaapille ja avasi oven. Ja sitten kuului naurua. Se oli äiti, joka oli soittanut. Soitin sille takaisin ja tokaisin melko iloisesti: "Mää oon täällä kaapissa!".

- - - - - - - - - -

Seuraavan päivän iltana aloin yhtäkkiä piirtää, ja yllätyin kun huomasin mitä piirsin. Siinä oli tyttö naama kohti taivasta, kädet kohotettuina, ja aurinko säteili hänen päälleen. Ja tyttö oli onnellinen. Ajattelin, että tämä tuli nyt kyllä Jumalalta. Tuli parempi olo, ja se olo jatkui vielä sitäkin seuraavana päivänä koko päivän. Pitkästä aikaa olin kiitollinen ja onnellinen. Siitä on todella kauan, kun viimeksi olisin ollut hyvällä tuulella ilman, että ahdistus olisi kuitenkin koko ajan ollut jossain sisimmässä! Kiitos Jeesus! Olinkin kirjoittanut ennen tuon piirustuksen tekemistä Jumalalle lahjatoivelistan, jossa pyysin vain, että voisin oikeasti nauttia joulusta, ja kaikki olisi taas hyvin. Tuli nopea vastaus:

"The time will come, and it will be soon. Don't worry my daughter, I'll rescue you."