Hei kaikki rakkaat tutut ja tuntemattomat. Tänään voisin viimein paljastaa mikä sai minut aloittamaan blogin kirjoittamisen. Jutusta tulee ultrapitkä, mutta kiinnostava. Luulisin.
Kaikki alkoi vuodesta 2011. Minulle tuo vuosi merkitsee koko elämän muuttumista tavalla, josta ei ole paluuta. Se oli vuosi, jollaista en ollut koskaan osannut kuvitella. Jotkut teistä ovat saattaneet käydä lukemassa aivan ensimmäisiä tekstejä, joita tänne olen kirjoittanut. Ehkä huomasitte, että se oli kipeiden tunteiden purkamista. Huomaan nyt itse, että en todellakaan ole tuonut silloin tunteitani niin selkeästi esille kuin olisin voinut. Saatoin pelätä, että avatessani oven sisimpääni ulos tulee kerralla aivan liikaa. Joka tapauksessa tunsin tuolloin (keväällä ja alkukesästä) olevani aivan jumissa ja yksin. En oikein osannut avata sisintäni kenellekään. Siksi aloin kirjoittaa tänne. Oma päiväkirja ei enää riittänyt. Ajattelin, että jos alan kirjoittaa nettiin, saattaa edes joku huomata tuskani, sen mitä oikeasti tunnen. Ja se ajatus riitti, se helpotti hieman.
No mitä sitten tapahtui? Miksi tunsin tuota tuskaa? Bongasin saman vuoden loppukesästä kirjoituskilpailun. Siihen haettiin tarinoita.. enpäs kerrokaan mistä teemasta, saatte sen selville tässä myöhemmin. Mutta joka tapauksessa sellaisesta teemasta, joka vahvasti liittyi sen vuoden tapahtumiin. Halusin koettaa kirjoittaa tarinan tosielämästä, ja osallistua sillä kilpailuun. On ollut mielessä kirjoittaa siitä tänne aiemminkin, mutten ole
uskaltanut. Tarinani kun on helposti tunnistettavissa, jos sattuu oikea
ihminen lukemaan. Tässä nyt kuitenkin on tuotos, jonka aivan kilpailuajan loppupuolella sain lopulta lähetettyä. Henkilöiden nimet on muutettu, muuten kaikki on totta.
Vuositarina
Pyörittelen kynää kädessäni. Tiedän mistä haluaisin
kirjoittaa, mutta on niin vaikea aloittaa. Katselen junan ikkunasta ulos, ja
kuin vahvistukseksi ohi vilahtaa graffitina seinään kirjoitettu nimi: Helmi. Jään
miettimään. Miksi juuri tuo nimi oli kirjoitettu juuri siihen, niin että minä
juuri nyt näin sen junan ikkunasta? Omituisia asioita tapahtuu toisinaan.
Oikeastaan niitä tapahtuu aika usein. Joskus näitä tapahtumia kutsutaan
johdatukseksi.
Aloitan kertomukseni uudesta vuodesta. Olin pumpulityttö. Minulle ei koskaan ollut
tapahtunut mitään kovin pahaa, enkä oikein jaksanut uskoa pahuuteen. Tietysti
kuulin huonoja uutisia jatkuvasti, mutta kaikki tapahtui jossain kaukana. Oli
vaikea uskoa pahuuden koskettavan minua ja perhettäni.
Pyörin tuolillani ison seurakuntatalon avarassa alakerrassa
ja juttelin nuortentiimiini kuuluvien ystävien kanssa. Oli meneillään
kristillinen uuden vuoden konferenssi. Juttelimme elämäntilanteistamme ja siitä
millä mielin kukin aloitti uuden vuoden. En muista mitä muut kertoivat, mutta
muistan varsin hyvin mitä itse sanoin. ”Mulla ei oo mitään suunnitelmia ens
vuodelle. Valmistun huhtikuussa, eikä mulla oo hajuakaan mitä sen jälkeen teen.
Mun pöytä on typötyhjä, Jumala saa laittaa sille mitä haluaa.” Täytyy sanoa,
että tämä vuosi on ollut kaikkea muuta kuin tasaisen tavallinen. Uudesta vuodesta lähti liikkeelle vakava tutustuminen
virolaisen pojan kanssa. Samoihin aikoihin isoveljeni Sakari kertoi minulle
aloittaneensa seurustelun Helmi-nimisen tytön kanssa.
Sitten koitti tammikuun 25. päivä. Se oli tiistai. Olin Tampereella tutor-koulutuksessa
ja istuin huoneessani ennen nukkumaanmenoa. Päätin soittaa ystävälleni, mutta
kesken puhelua sain viestin äidiltäni. Luettuani sen lopetin heti puhelun.
Tuijotin viestiä. ”Rukoilkaa Sakarin
puolesta, Helmi on kuollut.” En tiennyt mitä ajatella. Olinko joskus toivonut
draamaa elämääni? No, tässä sitä nyt oli. Yritin itkeä, mutta se ei onnistunut.
Siinä hetkessä oli vaikea ymmärtää mitä kuolema tarkoittaa. Mitä tarkoittaa,
että joku ihminen joka äsken vielä oli, ei enää olekaan? Ajatukseni olivat
aivan jumissa. Seuraavaksi minulle soitti toinen ystäväni. Hän tiesi asiasta,
ja kysyi olinko kunnossa. Silloin alkoivat kyyneleet valua solkenaan poskiani
pitkin…
Seuraavat päivät olivat itkuisia. Yritin jonkin verran
vältellä ihmisiä. Vasta perjantaina pääsin kotiin yhdessä pääkaupunkiseudulta
matkaavan siskoni kanssa. Siihen mennessä olimme jo kuulleet, että Helmi oli
murhattu.
Aukaisimme kotioven ja menimme sisään. Sakari istui
lattialla keittiön ovensuussa ja tervehti meitä iloisen kuuloisena. ”Urhea
mies”, ajattelin silloin, ja olen ajatellut useita kertoja sen jälkeen. Siskoni
meni heti halaamaan Sakaria kyynelehtien, mutta minä menin aivan lukkoon. Oliko
tämä se vahva, viisas ja taitava isoveli, joka oli aina minua parempi ja jota
aina katsoin ylöspäin? Murheen murtamana lattialla? Hän, jonka kanssa
rakensimme lapsina kumpikin omat lumilinnamme, mutta kun omastani ei tullut
kovin hieno, hän antoi omansa minulle ja teki itselleen uuden?
Seuraavat päivät olivat taistelua. Oli vaikeaa nähdä Sakari
niin rikkinäisenä. Teki mieli auttaa, mutta siihen ei oikein ollut keinoja. Välillä
sanottuaan jotain sai ilkeän vastauksen, eikä oikein tiennyt koska voi mennä
lähelle ja koska ei. Äiti tietenkin yritti tehdä Sakarin hyväksi kaikkea, ja
tuskaili kovasti. Minä en saanut äidiltä kuin negatiivista palautetta ja
tiuskintaa. Isosiskoni tuli usein nyyhkimään olkaani vasten ja minä sain
lohduttaa häntä. Itse en olisi jaksanut ajatella koko asiaa. Se oli liian
raskasta. Sain kuitenkin voimaa ajatellessani ainakin yhden välittävän minusta
jossain Itämeren tuolla puolen. Vietinkin paljon aikaa tietokoneella jutellen
tämän ihmisen kanssa, paeten todellisuutta. Vähitellen elämä alkoi valua kohti
raiteitaan. Sakari eli päivästä toiseen urheilemalla rankasti. Toisinaan
kuitenkin tuli sellaisia päiviä, jolloin hän ei jaksanut nousta sängystä
lainkaan.
Ehdittyäni jo hieman piristyä virolainen poika lopetti
äkkiarvaamatta suhteemme. Olin tyrmistynyt ja surullinen, mutta koetin aika
pian asennoitua taas parhaani mukaan elämään. Olin ylpeä selviytymisestäni. En
kuitenkaan oikein pystynyt päästämään irti hänestä mielessäni, ja elättelin
toiveita hänen mielensä muuttumisesta. Niinpä muserruin täysin kun toukokuussa selvisi,
että hänellä oli juttua kaverini kanssa. Olen aina ollut ns. kiltti tyttö,
mutta silloin itkin ja kirosin. Olin poissa tolaltani ja voimaton. Ajattelin,
etten jaksa enää elää. Aina ennemmin ihmettelin ihmisiä, jotka sanoivat tuolla
tavoin ihmissuhteidensa jälkeen; minusta se oli säälittävää. Mutta tuolloin
ymmärsin sen. En ole koskaan itkenyt yhtä paljon kuin silloin.
Se oli viimeinen pisara. Masennuin täysin. Aina kun olin kevään aikana päässyt askeleen
eteenpäin, tuli jotain joka kaatoi minut jälleen. Olen aina ollut äidin oma laululintu, mutta
tuolloin en laulanut ollenkaan. Myös ystäväni huoleton lauleskelu ärsytti minua
suunnattomasti. Minä en juuri nauranut, ja elämäni tuntui olevan raskasta
suossa tarpomista. Veljeni tila huolestutti minua, eikä itsellänikään ollut
elämänhalua. Olisin vain halunnut nukkua pois. Kaikessa tässä Jumala oli
kuitenkin lähellä. En jaksanut paljon rukoilla, mutta välillä huokailin Hänen
puoleensa. Tiedän nyt että Hän kantoi minua, vaikka silloin ei tuntunut siltä.
Huusin Jumalalle miksei Hän jo tee jotain, vaikka näkee tilanteemme. Sanoin etten
pysy kasassa enää kauaa, jos muutosta ei tapahdu. Se oli totta ja Jumala tiesi
sen. Silloin elettiin kesäkuuta ja siitä hetkestä alkoi muutos.
Nyt on joulukuu, kohta on kulunut vuosi. Syksyn mittaan
kaikkea uutta on tapahtunut. Minä olen lähtenyt opiskelemaan ihmisten
auttamista, ja olen onnellinen. Veljessänikin on tapahtunut valtava muutos. Hän
sanoi, että tänä syksynä oli paljon helpompaa kestää pimeyttä kuin muina
vuosina, vaikka kaikki tämä on tapahtunut. Jumala on muuttanut häntä
valoisammaksi ja avoimemmaksi. Vähän aika sitten hän sanoi minulle, että jos
Jumala ei olisi kannatellut häntä, hän olisi varmasti tehnyt itsemurhan. Olemme
kyynelsilmin seuranneet muutosta hänen sisällään. Hänenkin autiomaansa on
ruvennut kukkimaan. Ylistys Jumalalle siitä mitä kaikkea Hän voi saada aikaan!
Mietin usein Helmin kuoleman jälkeen, että tämänkin Jumala voi
kääntää voitoksi. Sitä oli vaikea uskoa, mutta niin on todella tapahtunut. Me
perheenä valitsimme elää, valitsimme katkeruuden ja surun sijasta Jumalan
antaman rauhan ja valoisan elämän. Kiitollisuutta sydämissämme tai tapahtunutta
ihmettä ei pysty sanoin kuvailemaan.
Minäkin olen tarvinnut tätä muutosta elämääni, niin rankka kuin
muutoksen alku olikaan. Enkä tiedä, miten olisin selvinnyt suruajan ylitse
ilman suhdettani tähän virolaiseen poikaan. Silläkin oli siis merkitys, vaikka
se päättyi huonosti. Nyt voin myös paljon paremmin ymmärtää ihmisten kipuiluja
elämissään. Koko elämä on seikkailua Jumalan kanssa, ei tämä jää tähän. Jotain suurta
on tulossa. Minä olen valmis kohtaamaan sen, oletko sinä?
Olen aina ollut tarinankertoja, mutta kaikki tarinani ovat
olleet keksittyjä. Tätä aloittaessani minun oli hyvin vaikea kirjoittaa mitään,
vaikka tämä tarina on tosi. Lopetin muutamaan otteeseen kirjoittamisen
kyynelten valuessa poskillani. Jätin tarinan kesken pitkäksi aikaa ja nyt
muutaman kuukauden jälkeen kirjoitin sen loppuun. Toivon, että tarinani tästä
vuodesta sai sinut ajattelemaan omaa tarinaasi.
-----
Niin, siinä se nyt oli. Jos nyt alkaisin kirjoittaa tarinaa noista ajoista, kirjoittaisin luultavasti aivan eri tavalla. Jatkaisin sitä varmaankin myös hieman pidemmälle. Olen tuon vuoden jälkeen tavannut monta ihmistä, joiden elämää kuolema on koskettanut hyvin läheltä, ja koen ettei se ole sattumaa. Jumala varmastikin on valmistanut, ja valmistaa yhä minua kohtaamaan sellaisia ihmisiä.
Olen myös vasta myöhemmin tajunnut mm. koulutehtävieni kautta, miten yksin olin tuolloin. Tilanne oli oikeasti aika vakava. Tuollaisissa tilanteissa ihminen tarvitsisi aina jonkun tuekseen, mutta koska perheessäni olivat kaikki kokeneet samaa surua, en voinut tukeutua heihin. Päinvastoin, koin että osa heistä tukeutui minuun, ja että minun piti jaksaa kantaa omien murheideni lisäksi muidenkin murheita. Ja se suhteen katkeaminen virolaiseen poikaan varmasti vahvisti sitä tunnetta, että pitää pärjätä yksin, samoin kuin luottamuksen katkeaminen erääseen ystävään. Mutta onneksi kaikesta on Jumalan huolenpidon avulla selvitty. Hänellä on ihmeellinen kyky kääntää heikkouksia vahvuuksiksi, ja vaikeuksia voitoiksi.
Tänään tuo kaikki tuli mieleen tämän videon kautta. Sen tarina on hyvin lähellä omaamme ajankohtineen kaikkineen. Näiden vanhempien nuori tytär oli ryhmässäni lastenleirillä viime kesänä (2012). Sekin oli ihmeellistä, miten hän oli juuri sillä leirillä ja juuri minun ryhmässäni. Se oli yksi näistä kohtaamisista, joista puhuin.
Ja kuten nämä ihmiset tässä videossa puhuvat, myös meidän perheemme on ollut positiivisessa muutoksessa. Olen myös viime aikoina uusien vastoinkäymisten jälkeen herännyt käymään läpi vielä näitä vanhempiakin asioita, ja herännyt uudestaan anteeksiantamisen voimaan. Niin kuin edellisessä tekstissäni kirjoitin, kivut on hyvä kohdata, vaikka se pelottaa. Niiden kohtaamisen ja läpikäymisen jälkeen voi jatkaa elämäänsä paljon vapaampana. Enkä usko että niitä pystyy käymään syvästi läpi muuta kuin Jumalan kanssa ja Jeesuksen ristintyön kautta. Minulle on annettu anteeksi, mutta niin on annettu anteeksi myös murhaajillekin. Välillä on todella vaikea hyväksyä, että olemme samalla viivalla. Mutta lopulta me olemme. Viimeisellä tuomiolla ei seiso yhtään ihmistä, joka voisi heiluttaa käsiään ja huutaa "Hei Jumala, katso miten synnitön olen!". Olemme puhtaita vain sen tähden, että eräs mies antoi kaikkensa ja kuoli raa'alla tavalla ristillä kantaen kaikki syntimme, sairautemme, masennuksemme, yksinäisyytemme, hyljätyksi tulemisen tunteemme, kaiken! Kiitos on aika pieni sana, mutta siitä huolimatta: kiitos Jeesus.
Tähän lopetan tarinoinnin tällä kertaa. Kommenttia saa jättää ja ottaa yhteyttä, varsinkin jos tämä puhutteli omaa elämääsi tai olet käynyt jotain samankaltaista läpi. Pysyttelen mieluusti vielä ihan Sheessana tämän blogin lukijakunnalle, enkä vielä halua julkisesti omalla nimelläni "mainostaa" blogiani. Ehkäpä sekin päivä vielä joskus koittaa, mutta ei vielä.
