lauantai 2. maaliskuuta 2013

Takaisin alkulähteille



Hei kaikki rakkaat tutut ja tuntemattomat. Tänään voisin viimein paljastaa mikä sai minut aloittamaan blogin kirjoittamisen. Jutusta tulee ultrapitkä, mutta kiinnostava. Luulisin. 

Kaikki alkoi vuodesta 2011. Minulle tuo vuosi merkitsee koko elämän muuttumista tavalla, josta ei ole paluuta. Se oli vuosi, jollaista en ollut koskaan osannut kuvitella. Jotkut teistä ovat saattaneet käydä lukemassa aivan ensimmäisiä tekstejä, joita tänne olen kirjoittanut. Ehkä huomasitte, että se oli kipeiden tunteiden purkamista. Huomaan nyt itse, että en todellakaan ole tuonut silloin tunteitani niin selkeästi esille kuin olisin voinut. Saatoin pelätä, että avatessani oven sisimpääni ulos tulee kerralla aivan liikaa. Joka tapauksessa tunsin tuolloin (keväällä ja alkukesästä) olevani aivan jumissa ja yksin. En oikein osannut avata sisintäni kenellekään. Siksi aloin kirjoittaa tänne. Oma päiväkirja ei enää riittänyt. Ajattelin, että jos alan kirjoittaa nettiin, saattaa edes joku huomata tuskani, sen mitä oikeasti tunnen. Ja se ajatus riitti, se helpotti hieman.

No mitä sitten tapahtui? Miksi tunsin tuota tuskaa? Bongasin saman vuoden loppukesästä kirjoituskilpailun. Siihen haettiin tarinoita.. enpäs kerrokaan mistä teemasta, saatte sen selville tässä myöhemmin. Mutta joka tapauksessa sellaisesta teemasta, joka vahvasti liittyi sen vuoden tapahtumiin. Halusin koettaa kirjoittaa tarinan tosielämästä, ja osallistua sillä kilpailuun. On ollut mielessä kirjoittaa siitä tänne aiemminkin, mutten ole uskaltanut. Tarinani kun on helposti tunnistettavissa, jos sattuu oikea ihminen lukemaan. Tässä nyt kuitenkin on tuotos, jonka aivan kilpailuajan loppupuolella sain lopulta lähetettyä. Henkilöiden nimet on muutettu, muuten kaikki on totta.

Vuositarina
Pyörittelen kynää kädessäni. Tiedän mistä haluaisin kirjoittaa, mutta on niin vaikea aloittaa. Katselen junan ikkunasta ulos, ja kuin vahvistukseksi ohi vilahtaa graffitina seinään kirjoitettu nimi: Helmi. Jään miettimään. Miksi juuri tuo nimi oli kirjoitettu juuri siihen, niin että minä juuri nyt näin sen junan ikkunasta? Omituisia asioita tapahtuu toisinaan. Oikeastaan niitä tapahtuu aika usein. Joskus näitä tapahtumia kutsutaan johdatukseksi.

Aloitan kertomukseni uudesta vuodesta. Olin pumpulityttö. Minulle ei koskaan ollut tapahtunut mitään kovin pahaa, enkä oikein jaksanut uskoa pahuuteen. Tietysti kuulin huonoja uutisia jatkuvasti, mutta kaikki tapahtui jossain kaukana. Oli vaikea uskoa pahuuden koskettavan minua ja perhettäni.

Pyörin tuolillani ison seurakuntatalon avarassa alakerrassa ja juttelin nuortentiimiini kuuluvien ystävien kanssa. Oli meneillään kristillinen uuden vuoden konferenssi. Juttelimme elämäntilanteistamme ja siitä millä mielin kukin aloitti uuden vuoden. En muista mitä muut kertoivat, mutta muistan varsin hyvin mitä itse sanoin. ”Mulla ei oo mitään suunnitelmia ens vuodelle. Valmistun huhtikuussa, eikä mulla oo hajuakaan mitä sen jälkeen teen. Mun pöytä on typötyhjä, Jumala saa laittaa sille mitä haluaa.” Täytyy sanoa, että tämä vuosi on ollut kaikkea muuta kuin tasaisen tavallinen. Uudesta vuodesta lähti liikkeelle vakava tutustuminen virolaisen pojan kanssa. Samoihin aikoihin isoveljeni Sakari kertoi minulle aloittaneensa seurustelun Helmi-nimisen tytön kanssa.

Sitten koitti tammikuun 25. päivä. Se oli tiistai. Olin Tampereella tutor-koulutuksessa ja istuin huoneessani ennen nukkumaanmenoa. Päätin soittaa ystävälleni, mutta kesken puhelua sain viestin äidiltäni. Luettuani sen lopetin heti puhelun. Tuijotin viestiä. ”Rukoilkaa Sakarin puolesta, Helmi on kuollut.” En tiennyt mitä ajatella. Olinko joskus toivonut draamaa elämääni? No, tässä sitä nyt oli. Yritin itkeä, mutta se ei onnistunut. Siinä hetkessä oli vaikea ymmärtää mitä kuolema tarkoittaa. Mitä tarkoittaa, että joku ihminen joka äsken vielä oli, ei enää olekaan? Ajatukseni olivat aivan jumissa. Seuraavaksi minulle soitti toinen ystäväni. Hän tiesi asiasta, ja kysyi olinko kunnossa. Silloin alkoivat kyyneleet valua solkenaan poskiani pitkin…

Seuraavat päivät olivat itkuisia. Yritin jonkin verran vältellä ihmisiä. Vasta perjantaina pääsin kotiin yhdessä pääkaupunkiseudulta matkaavan siskoni kanssa. Siihen mennessä olimme jo kuulleet, että Helmi oli murhattu.

Aukaisimme kotioven ja menimme sisään. Sakari istui lattialla keittiön ovensuussa ja tervehti meitä iloisen kuuloisena. ”Urhea mies”, ajattelin silloin, ja olen ajatellut useita kertoja sen jälkeen. Siskoni meni heti halaamaan Sakaria kyynelehtien, mutta minä menin aivan lukkoon. Oliko tämä se vahva, viisas ja taitava isoveli, joka oli aina minua parempi ja jota aina katsoin ylöspäin? Murheen murtamana lattialla? Hän, jonka kanssa rakensimme lapsina kumpikin omat lumilinnamme, mutta kun omastani ei tullut kovin hieno, hän antoi omansa minulle ja teki itselleen uuden?

Seuraavat päivät olivat taistelua. Oli vaikeaa nähdä Sakari niin rikkinäisenä. Teki mieli auttaa, mutta siihen ei oikein ollut keinoja. Välillä sanottuaan jotain sai ilkeän vastauksen, eikä oikein tiennyt koska voi mennä lähelle ja koska ei. Äiti tietenkin yritti tehdä Sakarin hyväksi kaikkea, ja tuskaili kovasti. Minä en saanut äidiltä kuin negatiivista palautetta ja tiuskintaa. Isosiskoni tuli usein nyyhkimään olkaani vasten ja minä sain lohduttaa häntä. Itse en olisi jaksanut ajatella koko asiaa. Se oli liian raskasta. Sain kuitenkin voimaa ajatellessani ainakin yhden välittävän minusta jossain Itämeren tuolla puolen. Vietinkin paljon aikaa tietokoneella jutellen tämän ihmisen kanssa, paeten todellisuutta. Vähitellen elämä alkoi valua kohti raiteitaan. Sakari eli päivästä toiseen urheilemalla rankasti. Toisinaan kuitenkin tuli sellaisia päiviä, jolloin hän ei jaksanut nousta sängystä lainkaan.

Ehdittyäni jo hieman piristyä virolainen poika lopetti äkkiarvaamatta suhteemme. Olin tyrmistynyt ja surullinen, mutta koetin aika pian asennoitua taas parhaani mukaan elämään. Olin ylpeä selviytymisestäni. En kuitenkaan oikein pystynyt päästämään irti hänestä mielessäni, ja elättelin toiveita hänen mielensä muuttumisesta. Niinpä muserruin täysin kun toukokuussa selvisi, että hänellä oli juttua kaverini kanssa. Olen aina ollut ns. kiltti tyttö, mutta silloin itkin ja kirosin. Olin poissa tolaltani ja voimaton. Ajattelin, etten jaksa enää elää. Aina ennemmin ihmettelin ihmisiä, jotka sanoivat tuolla tavoin ihmissuhteidensa jälkeen; minusta se oli säälittävää. Mutta tuolloin ymmärsin sen. En ole koskaan itkenyt yhtä paljon kuin silloin.

Se oli viimeinen pisara. Masennuin täysin.  Aina kun olin kevään aikana päässyt askeleen eteenpäin, tuli jotain joka kaatoi minut jälleen.  Olen aina ollut äidin oma laululintu, mutta tuolloin en laulanut ollenkaan. Myös ystäväni huoleton lauleskelu ärsytti minua suunnattomasti. Minä en juuri nauranut, ja elämäni tuntui olevan raskasta suossa tarpomista. Veljeni tila huolestutti minua, eikä itsellänikään ollut elämänhalua. Olisin vain halunnut nukkua pois. Kaikessa tässä Jumala oli kuitenkin lähellä. En jaksanut paljon rukoilla, mutta välillä huokailin Hänen puoleensa. Tiedän nyt että Hän kantoi minua, vaikka silloin ei tuntunut siltä. Huusin Jumalalle miksei Hän jo tee jotain, vaikka näkee tilanteemme. Sanoin etten pysy kasassa enää kauaa, jos muutosta ei tapahdu. Se oli totta ja Jumala tiesi sen. Silloin elettiin kesäkuuta ja siitä hetkestä alkoi muutos.

Nyt on joulukuu, kohta on kulunut vuosi. Syksyn mittaan kaikkea uutta on tapahtunut. Minä olen lähtenyt opiskelemaan ihmisten auttamista, ja olen onnellinen. Veljessänikin on tapahtunut valtava muutos. Hän sanoi, että tänä syksynä oli paljon helpompaa kestää pimeyttä kuin muina vuosina, vaikka kaikki tämä on tapahtunut. Jumala on muuttanut häntä valoisammaksi ja avoimemmaksi. Vähän aika sitten hän sanoi minulle, että jos Jumala ei olisi kannatellut häntä, hän olisi varmasti tehnyt itsemurhan. Olemme kyynelsilmin seuranneet muutosta hänen sisällään. Hänenkin autiomaansa on ruvennut kukkimaan. Ylistys Jumalalle siitä mitä kaikkea Hän voi saada aikaan!

Mietin usein Helmin kuoleman jälkeen, että tämänkin Jumala voi kääntää voitoksi. Sitä oli vaikea uskoa, mutta niin on todella tapahtunut. Me perheenä valitsimme elää, valitsimme katkeruuden ja surun sijasta Jumalan antaman rauhan ja valoisan elämän. Kiitollisuutta sydämissämme tai tapahtunutta ihmettä ei pysty sanoin kuvailemaan.  Minäkin olen tarvinnut tätä muutosta elämääni, niin rankka kuin muutoksen alku olikaan. Enkä tiedä, miten olisin selvinnyt suruajan ylitse ilman suhdettani tähän virolaiseen poikaan. Silläkin oli siis merkitys, vaikka se päättyi huonosti. Nyt voin myös paljon paremmin ymmärtää ihmisten kipuiluja elämissään. Koko elämä on seikkailua Jumalan kanssa, ei tämä jää tähän. Jotain suurta on tulossa. Minä olen valmis kohtaamaan sen, oletko sinä?

Olen aina ollut tarinankertoja, mutta kaikki tarinani ovat olleet keksittyjä. Tätä aloittaessani minun oli hyvin vaikea kirjoittaa mitään, vaikka tämä tarina on tosi. Lopetin muutamaan otteeseen kirjoittamisen kyynelten valuessa poskillani. Jätin tarinan kesken pitkäksi aikaa ja nyt muutaman kuukauden jälkeen kirjoitin sen loppuun. Toivon, että tarinani tästä vuodesta sai sinut ajattelemaan omaa tarinaasi. 
-----
Niin, siinä se nyt oli. Jos nyt alkaisin kirjoittaa tarinaa noista ajoista, kirjoittaisin luultavasti aivan eri tavalla. Jatkaisin sitä varmaankin myös hieman pidemmälle. Olen tuon vuoden jälkeen tavannut monta ihmistä, joiden elämää kuolema on koskettanut hyvin läheltä, ja koen ettei se ole sattumaa. Jumala varmastikin on valmistanut, ja valmistaa yhä minua kohtaamaan sellaisia ihmisiä. 

Olen myös vasta myöhemmin tajunnut mm. koulutehtävieni kautta, miten yksin olin tuolloin. Tilanne oli oikeasti aika vakava. Tuollaisissa tilanteissa ihminen tarvitsisi aina jonkun tuekseen, mutta koska perheessäni olivat kaikki kokeneet samaa surua, en voinut tukeutua heihin. Päinvastoin, koin että osa heistä tukeutui minuun, ja että minun piti jaksaa kantaa omien murheideni lisäksi muidenkin murheita. Ja se suhteen katkeaminen virolaiseen poikaan varmasti vahvisti sitä tunnetta, että pitää pärjätä yksin, samoin kuin luottamuksen katkeaminen erääseen ystävään. Mutta onneksi kaikesta on Jumalan huolenpidon avulla selvitty. Hänellä on ihmeellinen kyky kääntää heikkouksia vahvuuksiksi, ja vaikeuksia voitoiksi.

Tänään tuo kaikki tuli mieleen tämän videon kautta. Sen tarina on hyvin lähellä omaamme ajankohtineen kaikkineen. Näiden vanhempien nuori tytär oli ryhmässäni lastenleirillä viime kesänä (2012). Sekin oli ihmeellistä, miten hän oli juuri sillä leirillä ja juuri minun ryhmässäni. Se oli yksi näistä kohtaamisista, joista puhuin.

Ja kuten nämä ihmiset tässä videossa puhuvat, myös meidän perheemme on ollut positiivisessa muutoksessa. Olen myös viime aikoina uusien vastoinkäymisten jälkeen herännyt käymään läpi vielä näitä vanhempiakin asioita, ja herännyt uudestaan anteeksiantamisen voimaan. Niin kuin edellisessä tekstissäni kirjoitin, kivut on hyvä kohdata, vaikka se pelottaa. Niiden kohtaamisen ja läpikäymisen jälkeen voi jatkaa elämäänsä paljon vapaampana. Enkä usko että niitä pystyy käymään syvästi läpi muuta kuin Jumalan kanssa ja Jeesuksen ristintyön kautta. Minulle on annettu anteeksi, mutta niin on annettu anteeksi myös murhaajillekin. Välillä on todella vaikea hyväksyä, että olemme samalla viivalla. Mutta lopulta me olemme. Viimeisellä tuomiolla ei seiso yhtään ihmistä, joka voisi heiluttaa käsiään ja huutaa "Hei Jumala, katso miten synnitön olen!". Olemme puhtaita vain sen tähden, että eräs mies antoi kaikkensa ja kuoli raa'alla tavalla ristillä kantaen kaikki syntimme, sairautemme, masennuksemme, yksinäisyytemme, hyljätyksi tulemisen tunteemme, kaiken! Kiitos on aika pieni sana, mutta siitä huolimatta: kiitos Jeesus.

Tähän lopetan tarinoinnin tällä kertaa. Kommenttia saa jättää ja ottaa yhteyttä, varsinkin jos tämä puhutteli omaa elämääsi tai olet käynyt jotain samankaltaista läpi. Pysyttelen mieluusti vielä ihan Sheessana tämän blogin lukijakunnalle, enkä vielä halua julkisesti omalla nimelläni "mainostaa" blogiani. Ehkäpä sekin päivä vielä joskus koittaa, mutta ei vielä.

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Lupa tuntea

Kai te tiedätte, että Jumala on suunnitellut meille tunteet? Välillä ne tuntuu isoilta kuin valtameret, isommilta kuin mitä pystyisi käsittelemään. Elämässä tulee väistämättä vastaan tilanteita, ohimeneviä hetkiä, joissa tapahtuu jotakin mullistavaa ja odottamatonta. Jokaisen elämässä. Se jokin saattaa joskus kääntää sisuskalut ympäri tai vaikka saada toivomaan kuolemaa. On isompia juttuja ja pienempiä juttuja. Okei, tämä on ihan tuttua. Mutta eri asia onkin sitten se, mitä tekee tuon ohimenevän hetken jälkeen! 

Kun mulle on tapahtunut asioita, oon reagoinut ihmisen tavoin. Itkenyt. Hakannut seiniä. Noh, mitä nyt sellaisissa tilanteissa tehdään.. Oon saattanu jonkin ajan kuluttua olla hetken aikaa tyhjyyteen tuijottava lasisilmä, mutta sitten yleensä oon herännyt todellisuuteen: time to move on. Ja nyt, rakkaat ihmiset, älkää ajatelko sen tarkoittavan sitä, että unohdetaan, annetaan olla ja jatketaan elämää invalidina. Tämä on oikeasti tärkeää! Meidän ei oleteta elävän niin kuin mitään ei ikinä olisi tapahtunut! Tai ainakaan Jumala ei oleta niin, ajattelevat ihmiset mitä hyvänsä. Koska (niin kuin alussa sanoin) Jumala on luonut meistä tunteellisia persoonia, hän myös toivoisi meidän käyttävän tunteitamme. Tiedätkö, ne tunteet on sussa tarkoituksella.

Älä usko siihen valheeseen, että "anna sen olla, kyllä se häviää ajan kanssa". Tai "mitä sä vielä itket, kiittämätön kakara, jatka elämääs niin ku muutki tekee", tai mitä tahansa se valhe sulle sitten onkin. Believe me, ne tunteet ei häviä. Sä saatat painaa ne piiloon, pois näkyvistäs, mutta ne on edelleen siellä. Vangittuina. Sä et oo päässy niistä eroon, päinvastoin. Sä oot kahlinnu ne sisälles. Ja kun tulee jokin ihminen joka sanoo jotakin väärin, tai ihminen, joka pääsee yllättäen liian lähelle sitä asiaa minkä oot koittanu unohtaa, sä älähdät. Vetäydyt. Niin, oothan sä sentään nähnyt vaivaa sen asian unohtamiseksi.. hävytöntä että joku tulee sitä sitten sörkkimään.

Jumalalle "aika mennä eteenpäin" tarkoittaa astumista syvemmälle kipuun. Kyllä, aivan oikein. Hän ojentaa sulle käden, jotta sä voisit halutessas tarttua siihen, ja johdattaa kipujen alkulähteille. Kuulostaako hullulta? Hän niin kovasti haluaisi, että pääsisit ns. takaisin siihen hetkeen, jolloin päätit unohtaa tunteet jonnekin sisimpäsi syvimpiin sopukoihin ja tekisitkin toisenlaisen päätöksen. Hän katsoi surullisena, kun et tarttunutkaan hänen käteensä silloin, käänsit selän ja aloit ehkä kävellä pois "kyllä mä pärjään"-asenteella. Mutta peli ei ole menetetty. Yhä edelleen hän tarjoaa kättään tällaisille itse tietään raivaaville jätkille ja mimmeille, tarjoaa mahdollisuuden lähteä vaikealle, mutta vapauttavalle matkalle kohtamaan pahimmat painajaiset menneisyydestä, kipu kerrallaan. Ja ihanaa tässä on se, että hän tietää mitä tekoa me ollaan, ja miten paljon me kestetään tai jaksetaan kerralla. Joten älä pelkää, että tuo tarjottu matka ois liian rankka. Se on rankka, mutta Jumala tietää milloin tarvit hengähdystaukoa, ja antaa sen sulle kyllä ilomielin. Niitä on itseasiassa aika monta, niitä taukoja, ja melko usein, tuntuu. :D

Niin.. joten kun pääset takaisin sinne, missä päätit unohtaa ja piilottaa, on aika tuntea. Saat luvan tuntea kaikki ne tunteet, jotka aiemmin jäi tuntematta. Totuus on, että Jumala ei niitä pelästy. Vaikka sua vihastuttais niin paljon, että tekis mieli ampua, vaikka olisit niin surullinen, että tekis mieli hukkua, tai vaikka tuntisit olos niin tyhjäks, että tekis mieli huutaa ihan täysiä, Jumala ymmärtää. Sä et saa ampua, mutta sä saat tuntea vihaa. Älä pliis huku, mutta saat tuntea sen surun. Ja sä saat huutaa. Etsi joku turvallinen paikka, ja huuda sydämes kyllyydestä! Jumala katselee vieressä, taputtaa olalle ja tokaisee virnuillen: "No johan helpotti!". Ihmiset ei välttämättä ymmärrä sun valintaa tuoda tunteitasi esiin tällä tavalla, tai ylipäätään valintaa kohdata niitä, mutta jos on joku johon voit luottaa ja joka ymmärtää, niin on ihan jees käydä asioita läpi senkin kanssa.

Sitten on vuorossa erilaisia asioita, joita en ees osaa eritellä ja käydä tässä läpi. Yks on kuitenkin päätös antaa anteeksi. On hyvä antaa anteeksi itsellensä, ja niille muille. Just niille. :) "Anteeksiantaminen ei tarkoita unohtamista. Se tarkoittaa otteen irrottamista toisen ihmisen kurkusta." Sulla on kunnia olla ihminen, joka valitsi elää täydellä sydämellä, valmiina kokemaan, suremaan, antamaan anteeksi, rakastamaan kaikesta huolimatta haavoittuvaisena, ja antamaan omastaan, jos vain haluat. Se on todellista elämää. Silloin asiat todellakin tuntuu. Voisi melkein sanoa, että aistit paranee samalla. Näet selkeämmin, kuulet paremmin, haistat ja maistat.. ja tunnet. Maailma on värikkäämpi. Koska ihminen ei voi sulkea pois vain osaa tunteistaan. Ei voi sulkea pois negatiivisia tunteita, sulkematta samalla positiivisiakin. Toivottavasti just sä saat tästä ajatuksesta kiinni.


Kuitenkin pitää muistaa, että vaikka sä päättäisit olla henkilö, joka elää
täydellä sydämellä edellä mainitun kuvauksen mukaisesti, kaikki ei päätä samoin. Välttämättä ne ongelmat ei kokonaan silloinkaan ratkea. Voi olla että joku sun tuttu jatkaa samaa rataa, ihan kuin teidän välillä mitään ei olis ikinä tapahtunutkaan, eikä ole valmis puhumaan asioista. No, et sä voi väkisin ketään muuttaa, täytyy tyytyä rukoilemaan ja rakastamaan (vaikkakin sitten etänä). Tärkeää on kuitenkin, että teit oman osuutesi siihen asti kun pystyit.

Jos tämä asia kolahti, niin suosittelen lämpimästi William Paul Youngin kirjaa Autiotalo. Aivan mieletön kirja. :) Varoitus: ei sisällä uskonnollista/lakihenkistä tekstiä. Kyseinen kirja on mua auttanut tajuamaan, tuntemaan, jatkamaan. 

Oon huomannut, että kun jotakin mieltä vaivaavaa asiaa ei käy asianomaisen ihmisen kanssa läpi, niin se jää kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa. Vuosien päästäkin voi tajuta näkevänsä edelleen jopa unia asiaan liittyen. Ja olen myös huomannut miten tuo haamu katoaa, kun asiasta saa puhuttua. Oon vaan ihmetellyt, että oonko mä muka ainoa ihminen, ketä asiat jää vaivaamaan? Tuskinpa vain. Kauhean monet vain valitsevat elää haamunsa kanssa.