perjantai 24. lokakuuta 2014

Löysin takaisin

Nautin. Suljen silmät ja vedän sisääni Jumalan läsnäoloa. Mun ei tarvi tehdä mitään. Jumala on tässä ja haluaa antaa mulle rakkauttansa. Hän hoitaa mun sielua, ja äkkiä kaikki mistä äsken murehdin on hävinnyt jonnekin kauas. Jumala kertoo mulle, miten kaikki on hänen kädessään. Liian usein itse johdan ja toivon Jumalan seuraavan. Pidän langat omissa käsissäni, koska en luota hänen johdatukseensa. Mutta näissä hetkissä Jumala aukaisee nyrkkini ja vetää langat pois käsistäni, katsoo mua syvälle silmiin ja rauhoittaa sieluni. Silloin tajuan taas, että Hän on se suuri ja mahtava, kaiken kunnian arvoinen, jolle minun on annettava vastuu johtamisesta ja itse kuuliaisesti seurattava. Parasta siinä kuitenkin on, että Jumala ei ole johtaja, jonka seuraaja joutuu katselemaan hänen selkäänsä. Tämän johtajan kanssa jatketaan matkaa elävässä suhteessa, jatkuvassa kommunikoinnissa ja rakkaudessa. Kaiken aikaa Jumalalla on katseensa meissä, ja parhaimmillaan Hän saa meidät tuntemaan niin kuin emme olisi matkalla minnekään - koska olemme niin keskittyneitä toistemme läsnäoloon. (Tai siis Jumala on "parhaimmillaan" koko ajan, mutta me olemme vain niin vajavaisia avautumaan tuolle parhaudelle.)

Vähän aika sitten mua inhotti. Olin nukkunut pitkälle päivään univelkojani pois, ja sen jälkeen viettänyt koko päivän sisätiloissa. Olin rauhaton ja hermostunut. Mua vaivasi kaikki keskeneräiset asiat elämässäni, velvollisuudet joista en tiedä kuinka selviän. Olin jokseenkin turvaton. Mulla ei oo ollut oikeastaan puoleen vuoteen omaa kotia, ja oon elänyt kirjaimellisesti milloin missäkin kahden maan välillä, milloin kenenkin kanssa. Elämäntilanteeni saa mut välillä tuntemaan itseni irralliseksi ja kodittomaksi, rauhattomaksi vaeltavaksi sieluksi. Ei ns. ole mihin pääni laskisin lepäämään. Tänään muistin kuitenkin, mitä eilen sanoin ruotsalaismiehelle kodittomuudestani keskustellessa. "My home is in my Father's arms".

Jumala on puhunut mulle viime aikoina muovaavansa mun persoonaa (shaping my character). Tämä aika, jona seikkailen koditta eri paikoissa, joskus ilman selkeää päämäärää tai syytä, hioo ja muovaa mua ihmisenä. Sen lisäksi kun vietän aikaa Jumalan kanssa, hän tekee mussa työtänsä ja puhuu asioista jotka on ajankohtaisia mulle ja/tai muille. Nöyrtymistä tapahtuu koko ajan. Se, ja kaikki muu mitä Jumala mussa muovaa, on varmasti hyödyksi tulevaisuudessa. Jumalalla on selkeä suunnitelma mun elämälle, ja mun muovaaminen on tässä vaiheessa ajankohtaista ja välttämätöntä sen täyttämiseksi. Tässä vähän aika sitten olin epätoivoinen sen sumun suhteen joka leijaili mun ja mun tulevaisuuden välillä, kun en saanut mitään selvää siitä mitä tuleman pitää ja minne Jumala haluaa mut viedä. Sitten tuttavani sanoi, että nyt sä taidat keskittyä enemmän siihen sumuun sun ympärillä, kuin Jumalaan. Tajusin sen olevan totta. Aloin miettiä, miten Jumala voi luottaa siihen että keskityn oikeisiin asioihin tulevaisuudessa "siellä jossakin" johon hän mua kutsuu, jos en keskity oikeisiin asioihin juuri sillä paikalla johon hän juuri nyt mut on johdattanut. Voisi ehkä alkaa olla vähässä uskollinen ja avata silmät nykyhetkelle ja Jumalan kirkastamiselle juuri siellä missä milloinkin kuljen. Tälläkin ajanjaksolla on oma merkityksensä, kannattaisi siis elää se antaumuksella ja ottaa siitä kaikki oppi ja kokemus irti mitä irrota saattaa. :)

Tänään sydämeni tilasta muistutti tämä Bethelin ylistyslaulu. "Take the lead and I will follow." Niin tosiaan, eh. Munhan piti seurata, ei johtaa. Ja hyvänen aika, sama lause mitä käytin eilen, löytyi samasta laulusta: "It's nice to know I'm not alone, I find my home here in Your arms."

Löysin takaisin kotiin.




lauantai 4. lokakuuta 2014

Ikaalinen-Malenovice-Tallinn

Kummallinen ajanjakso. Tuntuu jotenkin ihmeen eksyneeltä. Toisaalta tiedän Jumalan tietävän koko ajan missä mennään, mutta jotain tapahtuu omassa elämässä, tai pitäisikö sanoa sisimmässä. Enkä ole ihan varma mitä.

Kesän jälkeen alkoi suuri turhautumiskausi. Kaikki turhautti. Koulu tehtävineen, minä itse, mun elämä... kaikki tuntui niin turhalta. Kysyin taas kerran Jumalalta miksi tää kaikki on edes luotu. Ei tuntunut kovin lähetystyöntekijältä. Itseasiassa epäröin haluanko sittenkään antaa kaikkea Jeesukselle, kun joutuu sitten luopumaan niin paljosta. Kaipasin vapautta ja lepoa, spontaania seikkailua ilman aikatauluja tai velvotteita.

Muutaman viikon Suomessa oltuani lähdin Tsekkiin Josiah Venturen syyskonferenssiin nimeltä "Re-Jesus". Jo ajomatkalla virolaisen kuskin kanssa jutellessa alkoi tuntua, että oli hyvä kun lähdin. Tunnistin, että mun sydän on muutoksen tarpeessa. Noiden viiden konferenssipäivän aikana Jumala tosiaankin avasi mun sydäntä pikkuhiljaa alkaen muokkaamaan mun asenteita. Sain muistutuksen siitä, että Jeesus tosiaankin kuoli mun puolesta - mitä muuta voisin tehdä kun luovuttaa elämäni hänelle? Eikä elämässä ilman Jumalan tahdon täyttämistä tuntuisi olevan senkään vertaa tarkoitusta, kuin niinä hetkinä sitä täyttäessä, joina uskoa on vähän. Jeesushan sitä paitsi lupaa, että hänen kuormansa on kevyt (Matt. 11:29-30), mitä ikinä hän sillä täsmälleen tarkoittaakaan. Ainakin, jos haluan ottaa oppia Jeesuksesta, sydämeni tulisi olla lempeä ja nöyrä. Ja siitä päästäänkin filippiläiskirjeeseen; "Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon. Herra on lähellä." (Fil. 4:5) Sama kohta alkaa kehoituksella "Iloitkaa aina Herrassa", ja jatkuu "Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne [...] Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa.". Ja sitten kehoitetaan ajattelemaan sitä, mikä on totta ja puhdasta.

Niin, mikä sitten on totta? Palataan siihen kohta, nyt jatkan tarinaani. Tsekissä ollessa ajattelin, että seuraava askel itselleni on koettaa päästä ns. tasoa syvemmälle uskossani. Haasteekseni tuli ottaa aikaa joka päivästä Jumalalle, etsiä hänen kasvojaan ja tuoda hänen eteensä eri asioita rukouksessa.

Konferenssin jälkeen palasin kohtalaisen virvoittuneena takaisin Viroon, jonne sitten jäinkin tekemään kouluprojektiani. Heti ensimmäisenä sunnuntaina lähdin katsastamaan kristillisen kahvilan nimeltä "The Living Room", jossa on sunnuntaisin "sunnuntaikokous". Ilokseni kuulin, että ylistys kestää normaalisti tunnin. Sen aikana muutamat noista ihmisistä kirjoittelivat jotakin ylös, ja ylistyksen loputtua selvisi mitä. He olivat aktiivisesti kuunnelleet Jumalaa ja nyt heillä oli profetian sanoja jaettavanaan. Niitä tuli muutaman ihmisen osaksi paikallaolijoista, joista minä olin yksi. Kukaan heistä ei tuntenut minua, tai tiennyt minusta mitään, mutta koska Jumala tietää, oli jutut aika osuvia. Joka tapauksessa, olin kaiken kaikkiaan innoissani siitä, miten nuo ihmiset toimivat. Kahvilassa silmiini osui nimittäin myös tämän näköinen kyltti.
@ The Living Room Cafe, Tallinn

Tässä kahvilassa ei siis todella jätetä lamppua vakan alle, vaan annetaan valon loistaa kaikille huoneessa oleville. (Matt.5:14-16) Olen myös vieraillut nyt pariin otteeseen tuossa kahvilassa normaalina kahvila-aikana, ja kuullut vähän tarinoita siitä, miten Jumala toimii heidän keskuudessaan. Ihmisiä tulee uskoon ja paranee sairauksistaan. Eikä toiminta-alue rajoitu vain kahvilaan, vaan he osaavat myös jalkautua ja käyttää luonnollisia ja hengellisiä lahjojaan kaupungin kaduilla. Kaiken tämän näkeminen ja kuuleminen sytytti itsessäni vielä enemmän kaipuuta astua syvemmälle uskossani, ja antautua kokonaisvaltaisemmin. Tahdon elää uskoani todeksi, niin kuin Jumala on sen tarkoittanut, ollen hänen lähettiläänsä missä ikinä kuljen. En vain tiedä miten päästä käsiksi tuohon seuraavaan näkyvissä olevaan tasoon. Tahto on kivuta sinne, mutta voimat on vajavaiset. Vaatii taistelua, ja lisää itsellensä kuolemista astua tuohon voittoisaan elämään. Lisää antautumista ja luopumista. Lisää Jumalan etsimistä ja rohkeutta kohdata ihmisiä.

Eli olen ollut välissä jo hyvinkin innoissani tästä uudesta silmien avautumisesta ja mahdollisuudesta mennä eteenpäin. Nyt kuitenkin väsyttää ja meinaa taas turhauttaa. Kouluprojektini on vasta päässyt alkamaan, eikä sen toteuttaminen aina tunnu helpolta tai antoisalta. Tuntuu, että ponnistelen vaikuttaakseni johonkin, mutta mitään ei tapahdu. Siltä on tuntunut monellakin tasolla elämässä, varsinkin tuona turhautumisaikana Suomessa. Mulla on halu muuttaa maailmaa, ja hienoja ideoita siitä miten pystyn vaikuttamaan, mutta sitten en näekään minkäänlaisia tuloksia ja petyn itseeni. Tästä päästään takaisin pohdintaan "mikä on totta?", eli mitä pitäisi ajatella. Ehkäpä tilanteessani totta on se, ettei mulla omin voimin olekaan mitään mahdollisuuksia. Pitäisiköhän lakata yrittämästä ja pusertamasta niin kovasti? Vaikka kuinka ähisen, puhisen ja pungerran, en saa aikaiseksi kuin... jokainen kuvitelkoot itse. Ehkäpä oon ollut niin keskittynyt omiin hienoihin ihmistenmuuttamis- ja -auttamisideoihin ja niiden toteuttamiseen, etten ole jättänyt tilaa Jumalalle muuttaa ensin minua ja sisäisestä levosta käsin minun kauttani ympäristöäni. Ehkä realistisempi seuraava askel onkin lepo Herrassa, ja luottamus hänen kaikkivoipaisuuteensa kaikilla elämäni osa-alueilla.

Okei Jumala, mä luovutan. Ei tästä tuu mitään. Tuu sää ja muuta mua, ole sinä se valo ja maku ja elämä. Ole mun ylitse ymmärryksen käyvä rauha, olethan? Jätän kaiken yrittämisen sulle, ole hyvä ja aamen.

3 “You’re blessed when you’re at the end of your rope. With less of you there is more of God and his rule. 
4 “You’re blessed when you feel you’ve lost what is most dear to you. Only then can you be embraced by the One most dear to you. 
5 “You’re blessed when you’re content with just who you are—no more, no less. That’s the moment you find yourselves proud owners of everything that can’t be bought. 
6 “You’re blessed when you’ve worked up a good appetite for God. He’s food and drink in the best meal you’ll ever eat. 
7 “You’re blessed when you care. At the moment of being ‘care-full,’ you find yourselves cared for. 
8 “You’re blessed when you get your inside world—your mind and heart—put right. Then you can see God in the outside world. 
9 “You’re blessed when you can show people how to cooperate instead of compete or fight. That’s when you discover who you really are, and your place in God’s family. 
10 “You’re blessed when your commitment to God provokes persecution. The persecution drives you even deeper into God’s kingdom.
Matthew 5:3-10 (The Message)

perjantai 8. elokuuta 2014

Ohiko?

Se on loppu nyt. Kesä meni jotta viuhahti. Edessä on enää mun ja Riinan läksiäiset tänä iltana. Huomenna lähdetään Tallinnaan hengailemaan parin kesäharjoittelijakaverin kanssa, jotka lähtevät aikaisin sunnuntaiaamuna takaisin Amerikkaan. Ja sunnuntaina Riina saattaa mutkin sitten laivaan.

Takaisin Suomeen on mukava päästä, ja tiedän että aivoni kaipaavat lepoa kielistä. Viime kerrallakin puolen vuoden tauko Suomessa auttoi mielestäni kielipäätä kehittymään huimasti. Takaisin tultua tunnuin osaavan paremmin viroa kuin lähtiessäni. Kaipaan myös veneilyä, tai "järveilyä" ylipäätään, rantasaunoja ja lepohetkiä. Vaikka täälläkin kuulemma on "oikeitakin" järviä, on niiden sanottu sijaitsevan useimmiten keskellä metsää. Eikä lepohetkiä ihan hirveästi ole ollut, niin että olisi edes päässyt rantaan. Sitten kun on päässyt, ei se ole jotenkin tuntunut samalta kuin Suomessa. Uimavesiköt ovat olleet joko pienen pieniä lampia tai matala pikkuruinen joki. Nekin kyllä ajavat virvoittumisasiaa, mutta Suomea olen silti jäänyt kaipaamaan. Suomeen päästyäni en kuitenkaan haluaisi jäädä vain tyytyväisenä höllymään, vaan noissa toivon mukaan tulevissa rauhallisissa lepohetkissäkin haluaisin etsiä Jumalaa, ja löytää tieni lähemmäksi häntä.
Ei ole kuitenkaan vaaraa, että jäisin vain lepäilemään. Heti kohta Suomeen palattuani kaasoilen 'kaksoissiskoni' häissä, jonka jälkeen pitää taas kaivautua sisälle koulumaailmaan. Se maailma taitaa olla valmistumiseen asti melko valokuvateemainen. Paljon on tekemistä mm. Voimauttava valokuva -kurssin ja koulun loppuprojektin, portfolion ja opinnäytetyön tiimoilta, toivottavasti kaikki menee hyvin. (Saa rukoilla, että selviän hienosti.)

Jokin Suomeen palaamisessa kuitenkin mietityttää. On varmaa, että Suomessa eläminen itsessään on helpompaa kuin Virossa eläminen. Minun ei tarvitse yrittää pärjätä millään muulla kuin omalla äidinkielelläni. Siellä en myöskään ole yhtä riippuvainen kenestäkään, en elä kenenkään "helmoissa" (paitsi nyt vähän vanhempien helmoissa kun muutin jo pois Keski-Suomesta), eikä minun tarvitse huomioida tiimiäni kaikissa tekemisissäni ja valinnoissani. Saan olla itsenäinen ja vapaa, juhuu! Mutta onko se loppujen lopuksi sittenkään niin hyvä? Kuka minua haastaa katsomaan itseäni uudella tavalla joka viikko? Kuka haastaa minua lähimmäisen rakkauteen tilanteissa, joissa se todella on koetuksella? Kuka pakottaa minua katsomaan itseäni toistuvasti peilistä miettiäkseni kuinka paljon Kristusta tässä kristityssä sittenkään on? Mikä minua ajaa kertomaan evankeliumia? Mikä minua ajaa antamaan aikaani toisille? Mikä saa minut kurkistamaan ihmisten elämiin ja tarjoamaan tukea? Onko jotain joka pitää minut liikkeellä, jotta en jämähdä penkkiuskovaisuuden suohon, niin kuin surullisen moni Jeesukseen uskova? Onko jotain, joka haastaa minua ottamaan ristini joka päivä? Onko jotain mikä muistuttaisi siitä, mitä Jeesuksen seuraaminen oikeasti tarkoittaa?

Vaikka kesä on ollut todella rankka ja väsyttävä, on myös hieman pelottavaa vaihtaa se pois. En minä elä tätä elämää itselleni, enkä täyttääkseni vain omia halujani ja kaipauksiani. Tämä elämä on annettu minulle Jumalalta, jotta antaisin oman elämäni takaisin hänelle tehdäkseni mitä hän tahtoo. Minulla ei ole oikeutta (vaikka niin usein ajatellaan) elää itsekkäästi itselleni. Eikä minulla ole aikaakaan siihen! Kun pidän itseni kiireisenä opetuslapsen työssä, vaikkakin väsyen, pysyn myös lähellä Jumalaa. Opin turvautumaan häneen. Monta kertaa kesän aikana olisin ollut itsessäni valmis luovuttamaan ja antamaan jonkin tehtävän toisen vastuulle, mutta nöyrtyessäni Jumalan tahtoon olen antanut hänelle mahdollisuuden toimia kauttani. Monta kertaa juuri ne hetket, joina olen innottomana ja väsyneenä alkanut johtaa pienryhmähetkeä leirillä, ovat olleet kaikkein parhaimpia keskusteluhetkiä. Leirin rukoushuoneessa, jossa nukuin väsymystäni odottaessani leiriläisiä, sain noin tuntia myöhemmin rukoilla yhden todella upean tytön kanssa hänen antaessaan elämänsä Jeesukselle. Työtä on paljon, sen olen nähnyt. Työmiehiä on vähän. Virossa on paljon enemmän pimeyttä mitä aavistinkaan. Vastausta etsitään, mutta vääristä paikoista. Henkimaailmaan tutustutaan jo ala-asteella, mutta Jeesuksesta ei tiedetä. Nämä sielut oikeasti kaipaavat Jumalaa. Missä on kaikki valonkantajat, jotka tuovat toivoa pimeään?

Joten niin, en halua jäädä paikoilleni. En edes Suomessa. Mutta pelkään, että jään. Ja tiedän ettei pelko ole turha! On niin helppo unohtaa kaikki mitä on oppinut ja jäädä kellumaan omaan kuplaansa, jossa kaikki mitä tekee on oman mukavuuden edistämiseksi. Mutta siihen ei meitä ole kutsuttu. Meidän on kutsuttu seikkailuun! Kuka koskaan sanoi, että seikkailu olisi aina mukavaa? Tai turvallista? Tai helppoa? Mutta se on palkitsevaa!

"Te olette maan suola; mutta jos suola käy mauttomaksi, millä se saadaan suolaiseksi? Se ei enää kelpaa mihinkään muuhun kuin pois heitettäväksi ja ihmisten tallattavaksi. Te olette maailman valkeus. Ei voi ylhäällä vuorella oleva kaupunki olla kätkössä; eikä lamppua sytytetä ja panna vakan alle, vaan lampunjalkaan ja niin se loistaa kaikille huoneessa oleville. Niin loistakoon teidän valonne ihmisten edessä, että he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät teidän Isäänne, joka on taivaissa." Matt. 5:13-16

Työtä on paljon, mutta työmiehiä on vähän. Minä rukoilen, että seuraavan kerran kun lähden, on minulla joku mukanani! (Luuk. 10:2)


keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Postituse pealkiri

Tsau.

Mina olen siis Eestis praegu. Mõni teist tahaks vist teada kuidas mul läinud on. Noh, mina ütlen teile seda. Aga enne seda peaks eesti keele ära vahetama, et teie saaks aru millest ma rääkin.

Niin. Kaksi ja puoli viikkoa takana Josiah Venturen harjoittelijaelämää. Ensimmäinen puolitoista viikkoa oli melko seikkailullista. Ensin juoksimme kaksi ja puoli päivää Viron tiimimme kanssa Sloveniassa Amazing Race -kisan merkeissä erilaisia tehtäviä suorittaen toisten maiden tiimejä vastaan, jonka jälkeen ajoimme Tsekkiin saamaan harjoittelijakoulutusta. Tavoitteena Amazing Racella on team building, eli tiimien yhteen hitsauttaminen. Hitsatessa kipinöi, niin myös kisatessa. Itselleni kisa ei ollut niinkään fyysisesti raskas, mutta nimenomaan yhteistyö ja homman toimimaan saaminen sen sijaan oli. Loppujen lopuksi kisa meni hyvin, tulimme maaliin kahdeksantena yhdeksästätoista tiimistä, eikä meillä ollut matkan varrella riitoja. Ei siis ainakaan sellaisia,  mitkä olisivat tulleet kovin ilmeisen selvästi esille. Itse kamppailin kyllä kovasti itseni kanssa. "Toistenne kunnioittamisessa kilpailkaa". Siitäkös siinä olikin kyse koko ajan? Voisiko joskus olla parempi päästää irti kunnianhimostansa ja kilpailuvietistänsä, ja kunnioittaa hitaampia tiimin jäseniä erinevine mielipiteineen? En tiedä olenko vieläkään valmis vastaamaan tuohon. Juokseminen on itselle niin helppoa, ja kilpailuvietin käskiessä kiirehtiä on vaikea ymmärtää mitä tarkoittaa, että jollakulla toisella tulee jalat kipeäksi tai kunto ei kestä. Tai sitten on vaikea ymmärtää toisen ihmisen ajatusten kulkua. Siitä kuitenkin selvittiin, kuten myös amerikkalaistäyteisestä intern trainingistä (harjoittelijoiden koulutus). Hieno kokemus kokonaisuudessaan kaikkine vaikeuksineen ja kielisekamelskoineenkin. Linkistä voit katsoa videon tämän vuotisesta Amazing Racesta.

Tänään istun Ülenurmella tiimimme yhteisessä asunnossa (1 jenkkipoika, 2 tyttöä & 2 huonetta + keittiö). Täällä olisi nyt tarkoitus tämä kesä asustella yhdessä saman katon alla ja selvittää erimielisyydet ajoissa ja sopuisasti, rakastaa toisiamme ja muita esimerkillisesti. Olen jo itse pari kertaa aloittanut keskustelun minua vaivaavista asioista, ja ymmärtääkseni niistä ollaan päästy hyvin yksimielisyyteen. Aloittaminen ei tosin ole helppoa ja sitä ennen yleensä joutuu jonkin aikaa sietämään salamointia päänsä sisällä. (Aina ei ole aikaa eikä tilaisuutta puhua heti asioista, tai kykyä tehdä sitä oikealla tavalla.) Tämän lisäksi tehtävänämme on luoda kontakteja paikallisiin nuoriin ja tehdä hedelmällistä työtä heidän parissaan, ja olla elävinä kutsuina Jeesuksen juhlaan.Vielä en juurikaan tunne paikallisia nuoria, vaikka yksi pieni piknik-kokoontuminen onkin muutaman kanssa ollut. Tällä hetkellä yritän autella paria kristittyä pienten lasten äitiä tarvittaessa ja tavata joitakin nuorista silloin tällöin, samalla kun odottelen tarkempaa tietoa siitä mitä ensimmäisen leirin valmistamiseksi pitäisi ruveta tekemään. Kiire ei ole vielä toden teolla alkanut tuotteliaassa mielessä, mutta kai sekin aika vielä koittaa. Katsotaan, kuinka kaikki oikein lähtee rullaamaan täällä!

Saa muistaa rukouksin etenkin tuota tiimityö-asiaa, että voisimmme olla mahdollisimman hyviä esimerkkejä nuorille keskinäisessä yhteydessämme ja avoimuudessamme. Toinen tärkeä asia on kasvaminen kesän aikana Jumalan tahtomalla tavalla. Toivottavasti kasvamme niin paljon kuin mahdollista, ja niin paljon kuin tämän kaiken on tarkoituskin kasvattaa, emmekä itsekkyydessämme tai ylpeydessämme käänny pois mahdollisuudesta kasvaa.

Ei sitten varmaan muuta. Kiitos, hei.

torstai 24. huhtikuuta 2014

Elämä muutoksessa - mitä oikeastaan tapahtuu?

Olen kertoillut jotakin siitä minne olen menossa ja miksi, mutta en varmaankaan ole onnistunut antamaan kovin kattavaa kuvaa asiasta. Haluaisinkin nyt hieman valottaa taustoja, kertoa siitä miten olen päätynyt tähän tilanteeseen ja mitä odotan kesältä. Sen lisäksi kerron hieman faktatietoa järjestöstä viestin toisessa osiossa. (Olen kääntänyt tietoa englannista suomeksi - jos jotkut lauseet vaikuttavat tönköiltä, tiedätte mistä se johtuu.) Luonnostelin jo ensimmäistä uutiskirjettäni sähköpostissani, ja nämä asiat ovat sieltä poimittuja.

Kaikki alkoi siitä
kun lähdin viime syksyksi harjoitteluun Viroon. (Vaikka olihan Viro ollut enemmän ja vähemmän sydämessäni jo ennen sitä.) Tunsin jo ennen lähtöäni, ettei merkitykselliseksi niinkään nouse harjoittelu itsessään, vaan jokin muu vaihtoajassani. Ja niinhän siinä kävikin; sen lisäksi että opin paljon asioita ja kasvoin ihmisenä amerikkalaisessa perheessä asuessani, pääsin tutustumaan erilaisiin ihmisiin ja sitä kautta minulle avautui uudenlaisia ovia ja mahdollisuuksia. Seurakunnassa vaihdoin noin viikkoa ennen lähtöäni pari sanaa erään uskovan miehen kanssa, joka on kristillisen nuorisoyhdistyksen johtohahmo. Kumma kyllä, vaikkemme olleet olleet oikeastaan tekemisissä toistemme kanssa sitä ennen, nämä 'pari sanaa' olivat: "Voisimmeko tavata vielä ennen kuin lähdet? Minua kiinnostaisi kuulla mikä kutsumuksesi ja mitä aiot tehdä valmistumisesi jälkeen." Tapaamista ei koskaan tullut, koska hänelle syntyi sinä aikana lapsi, mutta tapaus jäi kuitenkin mieleeni. Niinpä osasin ottaa häneen yhteyttä ensimmäiseksi, kun Jumala kevättalvella puhui minulle Viroon lähtemisestä. Kerrottuani kaiken sydämeltäni asiaan liittyen hän sanoi itse saaneensa minut sydämelleen, rukoilevan puolestani ja toivovan saada joskus tehdä yhteistyötä kanssani - siis valmistuttuani! Vau. Ja nyt olen sitten lähdössä kesäksi sinne tekemään kouluni vipoviimeistä harjoittelua hänen ehdottamanansa Josiah Venture -harjoitteluna.

Josiah Venture -järjestön harjoittelu,
jota minulle suositeltiin, on aktiotyyppinen kesäharjoittelu, jonne tulee luultavasti pääosin pohjoisamerikkalaisia harjoittelijoita minun lisäkseni. Tehtävänämme koko kesän ajan on opetuslapseuttaa nuoria, jotta he voisivat taas opetuslapseuttaa seuraavia ja niin edelleen. Sitä teemme muun muassa aktiotyyppisten tehtävien, englantileirien järjestämisen ja pienryhmien vetämisen kautta. Kesä alkaa ryhmäytymisellä oman tiimin kanssa (ja mahdollisesti jonkin verran myös muiden maiden tiimien kanssa) Amazing Race -tyyliin Tsekissä. Sitä seuraa harjoittelijoiden koulutus kesää varten, jonka jälkeen palaamme kukin kohdemaahamme ja aloitamme hommat!

Harjoittelu vastaa kaipaukseeni, tarpeisiini ja palooni
luullakseni aivan satasella. Palattuani viimeksi Virosta Suomeen minussa kipinöi ajatus siitä, etten halua jäädä paikoilleni. En halunnut jämähtää paikoilleni uskovaisena, vaan kaipasin palavasti haasteita, jotka kasvattaisivat minua ihmisenä, kiinnittäisivät minua Kristukseen ja muokkaisivat minua enemmän Hänen kaltaisekseen. Halusin myös lähteä nimenomaan ulkomaille, koska koin sen olevan tiiviisti yhteydessä itsensä haastamiseen, rajojen ylittämiseen ja uuteen astumiseen. Olen kevään mittaan jo kasvanut, ja saanut ikään kuin alkulämmittelyä lähtölaukausta varten. Pääsiäisen vietin Missionuorten pääsiäisleirillä Ruurikkalassa, ja se vahvisti ajatuksiani ja sydämeni paloa vain entisestään, sekä valmisti minua tulevaan. Uskon, että kesästä on tulossa paitsi hauska ja kokemusrikas, myös haastava, vaikea, tiivis ja uskoa kasvattava kokemus, joka herättää näkemään muita ihmisiä Jumalan silmin ja kuolemaan itselleen - eli siis aivan mahtava! Tämä myös valjastaa minua pikku hiljaa astumaan mahdolliseen lähetystyöntekijän hameeseeni. Ainakin itse olen viime aikoina vahvasti kokenut sen olevan kutsuni, ja luulen päätyväni vielä myöhemmin pysyvämmin ulkomaille.

Virossa tapahtuu
paljon. Koin kevättalvella melko vahvasti, että tuota(kin) maata ravistellaan rajusti. Siellä tapahtuu pahoja asioita, mutta niiden keskellä Jumala tekee työtään - nostaa kukkia tuhkasta. Pimeyden keskellä ihmisiä tulee jatkuvasti uskoon ja heitä kastetaan Jeesuksen Kristuksen nimeen. Minusta tuon kaiken keskellä on uskovilla Jeesuksen seuraajina valtavan upea mahdollisuus loistaa Hänen kirkkauttaan maailmalle, olla valona noille tuhkasta orastaville hennoille varsille. Itse haluan olla yksi niistä, jotka ovat levittämässä tuota valoa Virossa.

Keski- ja Itä-Euroopan nuorista (15-29 -vuotiaat) vain noin 1% on kristittyjä. Siitäkin prosentista suurin osa on katolilaisia, ortodokseja tai muita vastaavia. Tuoretta Jumalan sanaa ja opetuslapseutusta kaivataan!

Tuen tarve nyt
on aika suuri, edelleen. Harjoittelu siis maksaa, ja tällä hetkellä koossa on noin 28,5% koko hinnasta. Jos haluat ottaa osaa tähän palvelutehtävään, tai tukea kutsumustani, voit tehdä sen investoimalla tämän kesäiseen työhöni! Viimeinen maksupäivä on 13.5. Itse laitan koko summan viimeistään seuraavana päivänä eteenpäin.

Kiitos
kaikille tukijoille valtavasti sekä rahallisesta että rukoustuesta! Molemmat ovat todella tärkeitä. Teidän avullanne kaikki tämä mahdollistuu, ilman teitä en pääsisi eteenpäin. Varsinkin kesän aikana, kun olemme ns. "tosi toimissa", rukouksen merkitys korostuu.

-------------------------

tiistai 22. huhtikuuta 2014

Niin että luota vaan

Enää viikko Suolahdessa eloa. Hui! Sitten muutan maalle vanhemmilleni hetkeksi "rentoutumaan" ja chillaamaan perheenjäsenien kanssa - toivottavasti sellaiseen jää oikeasti aikaa! Kolme viikkoa siellä ja sitten VIUH - Virossa ollaan! :)

Pulmani tässä onkin nyt, että tarvitsen rahaa! Virallisesti on noin viikko aikaa saada tarvittava summa kokoon, ja tällä hetkellä minulla on koossa noin seitsemän prosenttia. Ei haittaa vaikka tulisi viime tipassa, kunhan tulee ennen kuin on myöhäistä. Uskon kyllä, että Jumala voi sitä mulle antaa, ei se hänelle ongelma ole. Maksoihan Jeesus temppeliveroakin aikoinaan kehottamalla opetuslapsensa onkimaan kalan, jolla oli raha suussaan. Ja teki sen vain siksi, ettei ihmiset ottaisi nokkiinsa, vaikka ei käsittääkseni pahemmin ollut kiinnostunut temppeliveron maksamisesta.

"Kun he saapuivat Kapernaumiin, tuli Pietarin luo temppeliveron kantajia, jotka sanoivat: 'Kai teidän opettajanne maksaa temppeliveroa?'. 'Maksaa kyllä', hän vastasi. Kun hän meni sisälle taloon, Jeesus ehätti kysymään: 'Mitä mieltä olet, Simon? Keiltä tämän maailman kuninkaat perivät tullia ja veroa, omilta lapsiltaan vai vierailta?'. 'Vierailta', vastasi Pietari. Silloin Jeesus sanoi hänelle: 'Lapset ovat siis vapaat. Mutta miksi suotta suututtaisimme heidät? Mene järvelle ja heitä onki veteen. Ota ensimmäinen kala, jonka vedät ylös, ja avaa sen suu. Siellä on hopearaha. Ota se ja maksa heille sekä minun että itsesi puolesta.'." Matt. 17:21-27
Kun avasin nettiraamatun, päivän sana oli tämä:

"ja mitä ikinä te pyydätte minun nimessäni, sen minä teen, jotta Isän kirkkaus tulisi julki Pojassa. Mitä te minun nimeeni vedoten pyydätte minulta, sen mitä teen." Joh. 14:13-14
Ja kun avasin sen uudestaan vuorokauden vaihduttua löytääkseni temppeliverolainaukseni, hämmästyin kun päivän sanana eteeni pompahti tämä:

"Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon. Silloin Jumalan rauha, joka ylittää kaiken ymmärryksen, varjelee teidän sydämenne ja ajatuksenne, niin että pysytte Kristuksessa Jeesuksessa." Fil. 4:6-7.
Olen varma, että olen tekemässä Jumalan tahdon, ja että hän on johdattanut minua tähän asti. Olen lähtemässä liikkeelle, tehdäkseni jotain, jolla on iankaikkisuusarvoa. Ja silloin minulle on tämä lupaus:

"Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy. Kun niin teette, Isä antaa teille kaiken, mitä minun nimessäni häneltä pyydätte." Joh. 15:16

Samaa asiaa sanotaan vielä Matteuksen ja Markuksen evankeliumeissa. (Matt. 21:22 ja Mark. 11:22-24) Se on siis vain uskottava. Voisin vielä kertoa lisää kaikesta, omista asenteistani, odotuksistani, kaipauksistani ja mitä Josiah Venture -kesä tulee pitämään sisällään. Kello on kuitenkin taas jo sen verran paljon, että jätän tämän tällä kertaa tähän. Voisin kopioida tänne ensimmäisen uutiskirjeeni, sitten kun se valmistuu. Eipä sitten muuta. Menen nukkumaan iloiten suuresta Kaikkivaltiaasta Jumalastani, joka tietää lapsensa tarpeet ennen kuin hän osaa edes pyytää. :)

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Takaisin

Tämä tyttö lähtee takaisin Viroon! Toukokuun lopussa. Varmasti ensin takaisin "kotiin" sanomaan moi kaikille hassuillehupsuille viroamerikkalaisihmisille, tuomaan oikeata suomalaista finnbunnia (pullaa), salmiakkia, ja halailevan ja hymyilevän persoonani! Tai ainakin luulen, että innostuisin halailemaan, ainakin ekana päivänä. Ainakin ensimmäiseksi tunniksi. Korkeintaan. Sitten voisi rauhoittua. Ihana nähdä niiiiittääääääää!

Niin, miksi olen menossa takaisin? Tekemään koulun viimeistä harjoittelua ja ottamaan selvää onnistuuko oppariprojektin tekeminen sinne myös! Lisää tietoa niistä asioista löydät edelleen täältä. Olen jo ilmoittanut ensi kuun lopussa olevasta muutosta vuokranantajalle ja sähköyhtiölle. Kämppä (torppa) on tällä hetkellä myrskykaaosläjä, täynnä (tyhjiä) muuttolaatikoita, osittain täytettyjä jätesäkkejä ja sinne tänne ripoteltuja tavaroita. Olen yrittänyt olla fiksu ja myöskin ei-niin-materiaan-kiinnittäytyvä ihminen ja raakannut vaatteita, laukkuja, astioita ja muita tavaroita kirpparille vietäviksi. Jos ei tarvitsisi sitten muuttaa ihan kaikkea, vaan pääsisi osasta eroon jo täällä. Toisaalta en myöskään vielä tiedä tuleeko mulla olemaan Suomessa omaa asuntoa pitkään aikaan, joten siinäkään mielessä ei ole ehkä järkevää säilöä kaikkea mahdollista hiirten jyrsittäväksi kotitilan navetanparvelle tai muuhun yhtä hyvään paikkaan, missä ne eivät vahingossakaan olisi kenellekään hyödyksi sillä aikaa kun en niitä itse tarvitse. Kyllä, voisin myös antaa niitä "hoitoon" jonnekin toistaiseksi voimassaolevalla hoitosopimuksella. Pöytä ja tuolit ovatkin jo menossa 'kaksoissiskon' kotiin hänen häidensä jälkeen. Yhden pikkupöydän saan luultavasti tyrkättyä erään täkäläisen nuoren miehen pöydättömään asuntoon. Tarvitsisiko kukaan sänkyä?

1. Taakse Suolahti jäädä saa.
Silja Viroon matkustaa,
koska elämä jatkuu tässä ja nyt!
Kaikki huutakaa hallelujaa!

Joka päivä, joka hetki
minä seuraan jälkiä Jeesuksen.
Joka päivä, joka hetki,
haastan itseäni taistelemaan!

2. Vahvakin kompastuu,
hiljenee Siljan suu (tai höpisee sillon kun ei pitäisi).
Silti Rakkaus kantaa, nousta siiville saan!
Lennän innolla seikkailuun (tai laivamatkustan)!

3. Nosta jo arka pää,
et kotiin sä yksin jää (jos et halua!).
Sillä jokainen meistä halutessaan saa
alkaa syvemmälle sukeltaa (Jumalan tuntemisessa ja Hänen tahtonsa etsimisessä)!

Paljastinpa tässä näköjään henkilöllisyyttäni, mutta jo oli aikakin! Ei enää jakseta sellaista salailua, eihän?  Ei muuta nyt, nukkumaan jalkani vievät.

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Lyhyt välikatsaus

Olen ollut vajaat kolme kuukautta Suomessa, hiljaisessa kylässä tekemässä töitä, vapaaehtoistöitä seurakunnassa ja mukamas vähän opiskelemassakin itsenäisesti. Hiljaista on kyllä ollutkin! Onneksi nyt on alkanut jo hieman tapahtumaan asioita.

Toivon, että olen menossa takaisin Viroon kolmen kuukauden sisällä/päästä. En tiedä vielä varmaksi, mutta se on suunnitteilla! Haluaisin mennä sinne toteuttamaan opinnäytetyöprojektiani, ja tunnen että sinne minua myös kutsutaan! Saa rukoilla. Tähän mennessä olen lähinnä odotellut enemmän ja vähemmän turhautuneena paikoillani tietoa minne ja milloin voisin mennä tekemään viimeistä harjoitteluani ja kyseistä projektia. Lähdön hetkestä kun riippuu esimerkiksi se milloin voin irtisanoa nykyisen asuntoni ja työpaikkani. Niin sanottua "normaalia koulua" minulla ei enää ole laisinkaan, eli ei tarvitse käydä luennoilla istumassa. Kirjallisia tehtäviä on kasa tekemättömänä, ja niistä olisi hyvä selviytyä mielellään ennen kuin lähtee minnekään. Eli loppuopiskeluni näyttää suurinpiirtein tältä, ja tässä järjestyksessä: kirjalliset (rästi)tehtävät, portfolio, harjoittelu (organisaatioon, jossa toteutan projektin), projektisuunnitelma, itse projekti, projektiraportti ja opinnäytetyö (projektistani). Ja valmistuminen jouluksi! En tiedä kiinnostiko, mutta kerroin kuitenkin.

Ja sitten, valmistumisen jälkeen, on maailma avoinna. En todellakaan tiedä mitä sitten teen. Mutta luotan siihen että Jumala tietää, ja kertoo sitten minullekin. Ehkä jään Viroon, ehkä lähden opetuslapseuskouluun johonkin muuhun maahan... mutta tuskinpa jään Suomeen, ainakaan kovin pitkäksi aikaa. Haluan kohdata haasteita, haastaa itseäni (se on rankkaa, tiedän), ja kasvaa ihmisenä ja tiukemmin kiinni Jumalaan. Jotenkin luulen, että jään liiaksi paikoilleni jos jään Suomeen, sekä fyysisesti että henkisesti. Enkä halua jäädä paikoilleni, vaan juosta kohti Jumalaa, niin kovaa kuin kykenen. Usein se vauhti ei ole kovin huima, mutta toivottavasti kiihtymään päin. Onhan Jumala kyllä koko ajan vierelläni, mutta juoksemisella häntä kohti tarkoitankin enemmän Jeesuksen kaltaiseksi tulemista, hänen rakkautensa vastaanottamisen ja jakamisen oppimista ja vapaammaksi omaksi itsekseni tulemista hänen tuntemisensa kautta.

Eipä kai tässä sitten muuta tällä kertaa. Terveisiä torpalta!

lauantai 4. tammikuuta 2014

Jumala OIKEESTI välittää!

Suomessa ollaan taas! Tai ollaan oltu jo huimat kaksi viikkoa. Tuntuu paljon pidemmältä ajalta, kun niin paljon on taas tapahtunut. Ei ole oikein ehtinyt pitää vielä sellaisia kunnon kotipäiviä, jouluaattoa lukuunottamatta.

Haluan kertoa teille vähän yhdestä asiasta, mikä tapahtui ihan viimeisellä viikolla Virossa. Olin järjestämässä harjoittelupaikkani (nuorisokeskuksen) henkilökunnalle työyhteisönkehittämispäivää. Jätin suunnittelun aivan viime tippaan, joten kulutin edeltävän päivän (sunnuntain) ja yönkin melkein kokonaan sen parissa. Mitä pidemmälle pääsin, sitä epävarmemmaksi tulin suunnitelmani toimimisesta.

Maanantai tuli, ja menin paikalle ajoissa laittaakseni kaiken valmiiksi. Tarkoituksena oli pitää noin neljätuntinen koulutus, jonka välissä pitäisimme kokkaus- ja syömistauon. Alkuosa meni hyvin, niin kuin sitten syöminenkin. Jossain vaiheessa toista osaa ilmapiiri alkoi kuitenkin tummua. Olin joutunut jo joustamaan aika paljon, koska aikataulut eivät pitäneet. En kuitenkaan tiedä mistä tuo ilmapiirin muutos johtui. Se joka tapauksessa vaikutti minuunkin selvästi, ajatukset eivät oikein kulkeneet ja kyllähän se väsymyskin alkoi painaa vähien unien jälkeen. Kuitenkin luulen, että ilmassa oli jotain muutakin kuin minun oma väsymykseni.

Olimme päässeet viimeisen tehtävän loppuun toiminnan käydessä yhä väkinäisemmäksi. Olin ihmetellyt mitä oli meneillään, mutta en ollut oikein saanut siitä selvää. Sitten harjoittelunohjaajani alkoikin puhua yhtäkkiä hiljaisuuden keskeltä, kommentoiden tehtävää. Mitä pidemmälle hän pääsi, sitä vihaisemmaksi hän näytti tulevan. Kirosanakin sieltä tuli oikein tarmolla, kun hän tuntui manaavan koko järjestämäni koulutuksen syvimpään... johonkin. Kaikki muut vain olivat hiljaa, aivan kuin samaa olisi tapahtunut jo monen monta kertaa, ja he olisivat vain alistuneet ajan myötä tuon yhden ihmisen järjestämiin kohtauksiin. Hyökkäys oli jotenkin niin voimakas, että tuntui kuin olisin henkisesti lentänyt seinään. Seisoin kuitenkin paikallani ja pysyin kasassa. "Kommentin" päätyttä kiitin siitä, ja koetin parhaani mukaan johtaa koulutuksen päätökseen. Tunnelma oli täysin pilalla. Tuntui kuin osallistujien suut olisivat muurautuneet tiukasti kiinni, tätä naista ja erästä miestä lukuunottamatta. En saanut edes oikeata palautetta, mikä ammatillisessa mielessä on aina tärkeää kerätä ja saada. Yritin kyllä, mutta kaikki mitä kuulin oli: "Se yksi harjoitus oli kiva."

Onneksi sentään huoneeseen saapui joulupukki tonttunsa kanssa, jotka veivät minulta ohjaamisvuoron. Tunnelma ei siitä enää noussut, mutta sainpahan antaa aiheen olla. Tonttujen ja työtovereiden mentyä siivosin paikat ja lähdin kotiin päin. Ulos astuttua alkoikin sitten tunteiden purku. Itkin, huusin ja rukoilin kun pääsin kotimetsikön turviin. Sisälle mentyäni menin omaan pimeään huoneeseeni lukkojen taakse itkemään. Minua oli isketty arkaan paikkaan. Olisiko minusta edes siihen mistä haaveilen? Olenko koskaan ollut oikea henkilö auttamaan muita? Valheet kieppuivat ympärilläni ja tekivät hyökkäyksiä päähäni. Onneksi kuitenkin tiesin paremmin, enkä päästänyt niitä sydämeeni. Sen sijaan aloin rukoilla että Jumala näyttäisi minulle totuuden, oman arvoni, ettei mikään tapahtunut vaikuttaisi identiteettiini ihmisenä tai ammattilaisena, eikä saisi estää toteuttamasta haaveitani ja käyttämästä kykyjäni tulevaisuudessa. Kertasin psalmia 139 päässäni ja rukoilin myös, että voisin antaa anteeksi eikä katkeruus saisi minusta jalansijaa, ja että osaisin suhtautua koko tilanteeseen oikealla tavalla. Jonkin ajan kuluttua minua alkoi väsyttää, ja etsin Jumalaa huoneesta kuunnellakseni häntä. Ja hän lauloikin minulle "I am jealous for you.... how I love you, oh how I love you...". Painoin itkusta päänsärkyisen pääni tyynylle ja taisin torkahtaa.

Tuon maanantain jälkeen oli vielä yksi kerta kun olin tekemisissä tämän harjoittelunohjaajani kanssa. Minulla oli nimittäin keskiviikkona työvuoro ostoskeskuksen yläkerrassa sijaitsevassa lasten askartelunurkassa, niin kuin hänelläkin. Mietin etukäteen mitäköhän päivästä tulee, mutta pystyin yllätyksekseni olemaan luonnollisesti oma itseni, hymyilemään, auttamaan häntä askartelussa ja juttelemaan. Päivän lopuksi vielä suurimman osan apulaisistakin lähdettyä kotiin kysyin vielä saanko sanoa jotain. Kerroin, että oli kyllä hyvä että hän kommentoi maanantaina, mutta en pitänyt tavasta jolla hän kommentoi. Sanoin myös että se loukkasi minua. Hän oli vähän ehkä hämmästyneen näköinen, mutta sanoi sitten olevansa pahoillaan. Heitin siihen "Ei se mitään, annan sulle anteeksi!", ja annoin hänelle joulukortin ja halin hyvästiksi - kun nyt ei kerran enää nähtäisi ennen Suomeen paluutani.

Olin tavattoman ylpeä itsestäni, ja siitä että olin pystynyt päästämään irti noin nopeasti ja antamaan anteeksi. Ja vaikka kohtaaminen päivän lopussa oli hyvin lyhyt, se oli tarpeeksi ainakin minulle pystyäkseni jättämään Viron taakse hyvällä mielellä.

Olin kertonut eräälle viisaalle ystävälleni maanantaista jo aiemmin, koska en kertakaikkiaan tajunnut mistä siinä oli kyse. Minusta oli tuntunut, että joku näkymätön monsteri hyökkäsi sen naisen takaa, ei tavallaan se nainen itse. Joten mitä ilmeisemmin se nainen on rikkinäinen ihminen, ja vihollinen pääsi hyökkäämään hänen haavojensa kautta. Toivonpa totisesti että se jossain vaiheessa helpottaa, ja että koko työyhteisö saa huokaista helpotuksesta. Toivon tälle ihmisellekin parempaa oloa, mitä olen huomannut häneltä jo ennen kyseistä tapahtumaa puuttuvan.

Joka tapauksessa, kotona huomasin tämä viisaan ystäväni vastanneen viestiini. Hän kertoi, että hänen miehensä oli nähnyt muutamana päivänä kuvan, jossa minä itkin ja olin poissa tolaltani. Tämä mies ei tiennyt minkä takia, mutta rukoili puolestani. Ja heti kun ystäväni oli kertonut tarinani hänelle, hän oli ajantasalla. Ja tämä oli siis tapahtunut jo ennen maanantaita!

Miettikää kuinka ihana Jumala on! Itse olin aivan otettu siitä, miten tuollaisen vähäpätöiseltäkin kuulostavan asian Jumala tiesi etukäteen, ja välitti tulevasta tuskastani tarpeeksi pyytääkseen ystäväni miestä rukoilemaan puolestani! Aivan mieletön juttu! Ja varmasti Jumala tiesi myös, millaisen kasvun paikan saan itselleni, kuinka rukousten avulla selviän hienosti, ja miten tyytyväisenä saan sitten tarkastella kasvuani. Koko viime vuosi on siis opettanut minulle mitä on antaa anteeksi, ja näin sain palkinnoksi nähdä miten olen kehittynyt! Jumalan suurella avulla tietenkin! On myös niin ihana nähdä, ettei taistelut tule turhaan.

Tästä tulikin mieleeni, mitä juuri vuodenvaihteessa opin. Eräs nainen sanoi minulle näin: Ei sillä ole väliä mitä elämässäsi kohtaat, oli se sitten hyvää tai pahaa. Ainoastaan sillä on väliä, miten vastaat siihen. Usein Jumala on edessäsi valittaessasi huonoa kohtelua kysyen: "Millainen on sinun sydämesi, miten sinä aiot vastata?". Ja minä opin ainakin yhden asian, miksi minulla on ollut sellaisia tilanteita elämässä kuin on ollut: jotta oppisin suhtautumaan niihin oikein. Ja se ei tarkoita sitä, että pitäisi antaa loukkauksen myrkyttää itseään vapaasti. Se tarkoittaa lujaa seisomista omassa Jumalan lapsen identiteetissä (eli sitä, että tietää lujasti olevansa hyvä, arvokas ja ainutlaatuinen), toisen ihmisyyden/haavoittuvaisuuden tunnistamista (kuten tässä tapauksessa naisen oma rikkinäisyys, jota vihollinen eli saatana pääsi käyttämään hyväkseen), ja tilanteisiin tai sanoihin rakentavasti vastaamista rakkaudella.

Sitä jäin myös miettimään, että aika harvoin sitä saa tietää jonkun rukoilleen puolestaan. Tälläkin kertaa tiesin sen vain, koska kirjoitin ystävälleni ensin itse tilanteesta. Joten sitä varmasti tapahtuu enemmänkin, tietämättämme. Aika rohkaisevaa!

Tämän kaiken jälkeen voin huokaista tyytyväisenä; ehkä musta on kuin onkin kehittymässä vahva Jumalan nainen ja hyvä vaimo!