Tänään on ensimmäinen päivä, jolloin olen suurimmaksi osaksi pysytellyt omassa huoneessani. Kävin ainoastaan syömässä alakerrassa. Tarvitsen tätä. Ei ihme että on ollut kumman sekamielinen olo, kun ei ole saanut rauhassa ajateltua omia ajatuksiaan niin pitkään aikaan. Omaa vikaakin varmaan, mutta minkäs teet.
Aion olla nyt rehellinen ja kertoa suoraan mitä ajattelen. Tuntuu, että monta kertaa olen kirjoittanut tänne vähän kärjistettynä vain sellaisia tähtihetki-oivalluksia, joiden ajattelen lennättävän kaikki lukijat suoraan Jumalan syliin. Nyt aion kuitenkin tunnustaa olevani heikko ja pieni, ja välillä niin eksynyt.
Yhden jutun ainakin oon tajunnut tässä hiljattain. Pelkään omaa host-veljeäni. Ei se nyt kovin pelottavan näköinen ole, eikä edes ilkeä. Oikeastaan on kai pakko myöntää, että se on melko hyväntahtoinen, kuten kaikki täällä. Mutta se on hyvin suosittu, aina hyvännäköinen, aina tyylikäs ja tosi taitava. Siis tosi pelottava. Olisi kiva tietää pelottaako kuvauksen mukaiset miehet jotakuta muutakin kuin mua. Saa siis ilmoittautua mulle, niin tiedän että kohtalotovereita on olemassa.
Miksi sitten pelkään häntä? Mitä luultavammin siksi, että olen ollut satutettu aikaisemmin tämän kaltaisten ihmisten taholta, ensin koulukiusattuna ollessa, ja myöhemmin heidän tarkoittamattaankin. Olen kuullut haukkumasanoja, minusta on puhuttu selän takana, ja yläasteen jälkeen olen kokenut olevani väheksytty taitoineni heidän kaltaistensa silmissä. Ja mikä pahinta, olen kokenut olevani täysin ohitettu. Oma rakkauden kieleni on kahdenkeskinen aika, mikä tarkoittaa, että kaipaan huomata kanssani olevan ihmisen olevan aidosti läsnä, ottaen minut huomioon. (Lisää rakkauden kielistä kirjasta "Gary Champan - Rakkauden kieli") Tämän takia suositut ja kiireiset henkilöt, joiden ympärillä on aina paljon ihmisiä, ovat saaneet oloni epämukavaksi. Lopulta, jotten tulisi haavoitetuksi, olen alkanut itse ohittamaan kyseisiä ihmisiä. Ironista kyllä, tällä hetkellä elän perheessä, joka on yksi kuuluisimmista Viron uskovaisten keskuudessa. Kiirettä heillä pitää, eikä ikinä tiedä kuinka monta ihmistä pelmahtaa ovesta sisään, ennestään itselle tuttuja vai tuntemattomia. En tuntenut tätä perhettä ennen tuloani, enkä siis edes (onneksi) tiennyt mihin olen joutumassa. Paniikkia oli kielioppivirheiden tekemisestäkin tarpeeksi.
Nyt olen kuitenkin sitten täällä. Ja oikeastaan tajusin tämän koko jutun vasta nyt, alettuani kirjoittaa tuosta pelottavasta veljestä. Jumala on hauska. Kai tämä sitten on jonkinlainen oppimisen paikka itselleni. Pitää oppia olemaan tekemisissä luonnollisesti pelkäämieni ihmisten kanssa. Tai paremminkin, oppia olemaan pelkäämättä. Auts. Vaikka ihania ihmisiä he siis kaikki ovat, se sanottakoon väärinymmärrysten välttämiseksi. Olenpas kuitenkin iloinen, että tajusin. On ollut pitkään vaan niin outo olo, ja tuntunut että jotain kirjoitettavaakin varmasti olisi jos vain saisi ulos. Tässä nyt sitten on jotakin.
Tänään on myös vähän kyllästyttänyt toisten nurkissa eläminen. Se, että pitää varoa. Upouusi djembe huoneessani kaipaa että sillä soitettaisiin, mutta en ole paljon uskaltanut. Syy numero yksi: ettei kanssaeläjät häiriintyisi. Syy numero kaksi: ettei pelottava host-veli kuulisi, koska TATTADADAA: hän on (superhyvä) rumpali. Voittekin sitten itse miettiä kumpi syy painaa enemmän.
Pelkään myös, vähän edelliseen tekstiini palaten, että minut leimataan tässä talossa jonkin tietyn tyyppiseksi, että minua väheksytään, tai että minusta tulee vitsi. Se olisi hyvin pahasti lapsuuteni rooliin palaamista. Siksi varon välillä myös tehdessäni ihan arkipäiväisiäkin asioita. Ettei vain tulisi mitään syytä aloittaa juttua, joka sitten syyttä suotta paisuisi kuin pullataikina leivinuunin päällä. Huhhuh, tämän takia siis olen tuntenut itseni välillä niin lannistetuksi. Olipas avartavaa, ja kylläpäs helpotti.
Pikkuhiljaa täytyisi myös alkaa miettiä täyttyykö mun tavoitteet harjoittelussa, vai pitäskö suunnitella vielä jotain ja mitä. Ainakin täytyisi järjestää jotain työyhteisön kehittämiseksi. Ja kehittämistä se työyhteisö kaipaakin, se ollaan nyt nähty. Toisaalta, mikäpä työyhteisö ei kaipaisi. Ensi kuussa nuorisotila on kiinni, ja näin ollen ainakin itse kuvittelisin meillä olevan enemmän vapaa-aikaa, ja myös enemmän tilaisuuksia järjestää päivä tai pari työyhteisön kehittämiseksi. Enää kuusi viikkoa jäljellä! Ai kamalaa.
Ja õigus, olen õppinud väga palju eesti keelt. Kõik imetlevad kogu aeg kuitas hästi ma rääkin nendega. Oskan, sest et rääkin. BOOM!