Mikä on evankeliumi? Osa 1: Syntisen rukous ja ehdoton rakkaus?

"Ja Jeesus tuli heidän tykönsä ja puhui heille ja sanoi: 'Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää. Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.'" Matt. 28:18-20

 Tässä on niin kutsuttu lähetyskäsky. Kristityt eri puolilla maailmaa ovat ymmärtäneet melko hyvin, että se on Jeesuksen käsky meille. Meidän tulee tehdä opetuslapsia! On kuitenkin paljon väärinymmärrystä siinä, miten niitä opetuslapsia tehdään. Sitähän Jeesus ei kertonut, vai kertoiko?

Läpi evankeliumien näemme kuinka Jeesus kulki opetuslastensa kanssa. Kun Jeesus ensin kutsui heidät sanomalla "Seuraa minua", jättivät he kaiken taaksensa ja lähtivät kesken omien töidensä seuraamaan Jeesusta. Tuolloin oli normaalia, että oli opetuslapsia ja mestareita. Opetuslasten tehtävä oli yksinkertaisesti seurata mestaria, ja ottaa oppia hänestä. Tämä ei tarkoittanut, että he olisivat seuranneet mestaria 8h päivässä ja vaihtaneet sitten vapaalle, vaan että he jatkuvasti elivät hänen kanssaan. Näin he oppivat tuntemaan mestarinsa. He näkivät miten hän teki erilaisia asioita ja sitten hän opasti heitäkin tekemään samoja asioita. Ensin he luultavasti vain katselivat sivusta, sitten he tekivät yhdessä mestarinsa kanssa, ja lopulta yksin. Se oli käytännöllistä oppimista, ja kun heidän vuoronsa tuli tehdä asioita ilman mestaria, se ei ollutkaan enää niin vaikeaa. Nyt saatat sanoa, että hyvähän heidän oli oppia Jeesuksesta, mutta entäs me?

Meillä on raamattu, ja minä todella uskon, että kaikki tarvitsemamme löytyy sieltä. Usein vain luemme sitä ikään kuin sokeutuneina, pläräten samoja vanhoja asoita, joista olemme kuulleet niin monia eri opetuksia. Siinä se ongelma oikeastaan on. Luemme Jumalan Sanaa silmälasien läpi, jotka vääristävät sen kaikkien niiden asioiden mukaan, joita olemme aikaisemmin ihmisiltä kuulleet ja itse elämässä kokeneet. Voisimmeko alkaa opetella Sanan lukemista ilman noita silmälaseja? Lue raamattua niin kuin et olisi koskaan ennen kuullutkaan siitä. Älä nosta vain jaetta sieltä ja jaetta täältä, vaan lue koko konteksti. Unohda jakeet ja luvut, jotka repivät asiayhteyden kappaleiksi! On nimittäin surullinen totuus, että yksittäisten jakeiden varaan on moni alkanut rakentaa omaa teologiaansa ja samalla Jumalan Sana on vääristynyt, sillä huomiotta jätetty asiayhteys onkin puhunut jotain aivan muuta.

No, mennäänpäs nyt vihdoin asiaan! Kun alamme lukea raamattua ilman vääristäviä silmälaseja, alamme ymmärtää mistä Jeesus oikeastaan puhui, ja miten hän opetuslapsiaan opetti, ja miten opetuslapset sitten jatkoivat työtä Jeesuksen lähdettyä ja jätettyä heille Pyhän Hengen. Ja voi olla, että ymmärrämme silloin, että asiat joita he tekivät eivät ole vain kiehtovaa tarinaa, vaan tarkoitettu myös meille tänään! Nyt tulee tärkeä asia: Me olemme kutsutut tekemään samoja tekoja ja elämään samaa elämää, joita Jeesus ja opetuslapset elivät. Itse asiassa me olemme Jeesuksen opetuslapsia tänään! Jeesus on edelleen se Mestari, jota meidän kuuluisi seurata kokoaikaisesti, 24 tuntia vuorokaudessa ja seitsemän päivää viikossa. Ei myöskään kuuluisi olla mitään erotusta opetuslapsen ja kristityn välillä, tai kristityn ja omistautuneen kristityn välillä. Haluan herätellä teitä pienellä tärkeällä pointilla: kun Jeesus meni taivaaseen ja seurakunta (Kristuksen ruumis maan päällä) alkoi toimintansa, ei ollut mitään muuta kuin opetuslapsia ja niitä, jotka eivät uskoneet. Koko sanaa "kristitty" ei ollut olemassakaan! Tuo sana ilmaantui ensimmäistä kertaa vasta noin 11 vuotta Jeesuksen kuoleman jälkeen, kun opetuslapsia alettiin rankasti vainoamaan. Silloin heitä alettiin nimittää kristityiksi. (Apt. 11:19, 26.) Tässä pieni pommi: Ei ole mahdollista olla kristitty olematta Jeesuksen opetuslapsi. Voitte myös itse syventyä paremmin siihen, mitä Jeesus kertoo opetuslapsena elämisen tarkoittavan lukemalla mm. Luukkaan evankeliumin luvut 12, 13 ja 14. Tie on kapea ja harvat sen löytävät. (Ehkäpä kirjoitan lisää aiheesta myöhemmin, asiaa olisi kyllä paljon.)

Tämä kaikki johtaa siihen, mistä oikeastaan haluan kirjoittaa. Mitä tarkoittaa opetuslapsien tekeminen? Miten julistaa evankeliumia? Mikä on evankeliumi, eli ilosanoma? Monet meistä ovat oppineet julistamaan Jumalan rakkautta. Tuttu formaatti on, että ensin kerrotaan Jumalan ehdottomasta rakkaudesta koko maailmaa kohtaan, sitten kysytään haluaako henkilö päästä taivaaseen, ja lopuksi rukoillaan yhdessä pieni rukous, jonka kautta ihminen voi vastaanottaa Jeesuksen sydämeensä. Tuttu juttu, helppo nakki! Niin minäkin ajattelin joskus. Pelkäänpä, että kyseessä on yksi suurimmista ihmiskuntaa kohdanneista eksytyksistä. Voi kuulostaa hullulta, mutta katsotaanpa mitä Jumalan sana sanoo. Mitä Vanhan Testamentin profeetat julistivat? Jumalan vihaa syntiä kohtaan, ja parannuksen tekoa. Mutta sehän oli vanhan liiton aikaa! Hmm... Onko muuttumaton Jumala muuttunut Vanhan Testamentin aikojen jälkeen? Katsotaanpa mitä Johannes Kastaja julisti: parannuksen tekoa. Mitä Jeesus julisti: parannuksen tekoa. Mitä Jeesuksen opetuslapset julistivat: parannuksen tekoa. Mutta kuka sitä Jumalan rakkautta sitten julisti?! Hyvä kysymys! Jeesus toimi rakkaudellisesti syntisiä kohtaan, mutta niissäkään hetkissä hän ei julistanut Jumalan rakkautta synnissä elävän elämään, vaan sanoi: "mene, äläkä enää syntiä tee." Ei Jeesus, eikä hänen opetuslapsensa julistaneet Jumalan rakkautta julkisesti. En ole myöskään vielä onnistunut löytämään yhtään raamatun jaetta, jossa puhutaan Jumalan ehdottomasta rakkaudesta. Sen sijaan löydän läpi koko kirjan paikkoja, joista tulee ilmi jonkinlaisia ehtoja, muun muassa:

"Jos te noudatatte käskyjäni, te pysytte minun rakkaudessani, niin kuin minä olen noudattanut Isäni käskyjä ja pysyn hänen rakkaudessaan." Joh. 15:10

Myöskin Psalmeissa jatkuvasti puhutaan siitä, miten vanhurskas saa elää ja jumalaton joutuu tuhoon. Ei kuulosta Jumalan ehdottomalta rakkaudelta syntisiä kohtaan. Myöskään jo aiemmin mainitsemani luvut Luukkaan evankeliumissa eivät anna mahdollisuutta puolisydämiselle elämälle. Sama toistuu myös kirjeissä. Jos ei ole mahdollista elää puolisydämisesti Jumalalle, onko myöskään mahdollista tulla puolisydämisesti Jeesuksen seuraajaksi? Tänä päivänä on monia, jotka rukoilevat syntisen rukouksen ja tulevat "Jumalan lapsiksi" ilman, että he koskaan kääntyvät synneistään. Sen seurauksena Jeesuksen urhi ristillä joutuu tallatuksi ja häpäistyksi, armosta tulee halpaa ihmisten silmissä. Se ei ole kuitenkaan ainoa ongelma! Raamatun sana on selkeä; joka ei käänny pois synneistään, ei peri Jumalan valtakuntaa. Tästä on helppo tehdä johtopäätös, että monet jotka johdatetaan uskoon Jumalan rakkautta julistamalla tulevat säikähtämään pahan kerran, kun Jeesus tulee tuomitsemaan elävät ja kuolleet. Auts! Joukossa tulee olemaan monia, jotka kävivät jopa seurakunnassa vuosikausia, mutta eivät koskaan luopuneet synnistään. Valitettavasti seurakunnissa ei useinkaan tehdä selväksi Jumalan mielipidettä syntiin...

"Jos me näet teemme syntiä ehdoin tahdoin, senkin jälkeen, kun olemme oppineet tuntemaan totuuden, ei ole enää mitään uhria syntiemme sovitukseksi. Ei ole muuta kuin kauhea tuomion odotus ja ahnas tuli, joka nielee Jumalaa uhmaavat. Jos joku kieltää Mooseksen lain, hänet tuomitaan säälittä kuolemaan; siihen riittää kahden tai kolmen todistajan sana. Kuinka paljon ankaramman rangaistuksen ansaitseekaan mielestänne se, joka polkee jalkoihinsa Jumalan Pojan, pitää epäpyhänä liiton verta, jolla hänet itsensä on pyhitetty, ja häpäisee armon Henkeä!" Hepr. 10:26-29

Tämä kuulostaa todella karulta. Se on kuitenkin niitä varten, jotka ovat oppineet tuntemaan totuuden. Enpä usko, että niitä "kristittyjä", joille on saarnattu Jumalan ehdotonta rakkautta syntisinä ollessaan, voi kutsua totuuden tuntijoiksi. Toivoa siis vielä on! Kuinka kukaan voi tehdä parannusta, ellei hänelle kerrota, että se on välttämätöntä? Meidän täytyy siis itsemme tehdä parannus evankeliumin julistamisen tavastamme ensin, jotta voimme puhua totuutta ihmisten elämiin! Emmekö sitten saa rakastaa? En minä niin sanonut. En näe mitään ristiriitaa siinä, että käyttäydytään hyvin ja ystävällisesti, mutta silti kerrotaan totuus. Itse asiassa totuuden kertominenhan on rakkautta! Miten sitten julistaa evankeliumia raamatun mukaisesti? Kyseessä ei ole helvetillä pelottelu, niin kuin monella nyt on mielessä. Seuraavassa postauksessa kerron mistä on kyse!

"Minä sanon teille: samoin on ilo taivaassa suurempi yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen, kuin yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä vanhurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse. " Luukas 15:7

Uskon askelia

"'On mulla sielu levoton ja seikkailijan pää. Silti tänä aamuna laukku pakkaamatta jää.'

Tänäkin aamuna heräsin omasta sängystäni pienestä mökistä peltojen ja suurten metsien keskeltä. Tänäkin aamuna heräsin huomaamaan, että seikkailu pääsi taas karkuun. Silti pitää nousta ylös ja olla reipas. Pää on täynnä ajatuksia ja jaloissa polttelee. On vaikea keskittyä tähän hetkeen. Ylös, ylös ja lentoon tahtoisin päästä! Palan halusta astua uusiin seikkailuihin. Mutta nyt pitää olla kärsivällinen ja tehdä opinnäytetyö loppuun. Raastavaa!"

Näin olin aloittanut luonnostelemaan julkaisua tänne helmikuussa. Nyt siitä on viisi kuukautta; oppari on tehty ja palautettu, todistus saatu, koulusta valmistuttu ja työpaikka irtisanottu. Pidin valmistujaisjuhlat pienelle porukalle ystäviä aittarakennuksen ylisillä sateisena päivänä vilttiin kääriytyneenä. Omenapuu kukki ja kielot tuoksui sisällä ja ulkona. Olin vapaa, vihdoinkin.

Niinä päivinä vastailin tavanoimaisesti paljon kysymyksiin tulevaisuudestani. Joko minulla oli töitä? Minne seuraavaksi? Houkuttaako jatko-opiskelut? Aina ei ollut helppo vastailla. Suunnitelmani eivät ole mitään normaalin kansalaisen suunnitelmia, eivätkä kysyjät aina tuntuneet ymmärtävän valintojani. Ehkä vaikutan heistä unelmoijalta, joita elämän realiteetit eivät ole vielä saavuttaneet. Itse ajattelen itseäni lintuna, joka on viimein päässyt lentoon - eli tekemään sitä mitä varten se on luotu.

Asiahan on nyt niin, että en aio edes hakea töitä. Opiskelemaan minua ei saisi enää millään! Tuloja ei tipu. Kuitenkin aion matkustella, ja olen jo aloittanut! Olen myös alkanut antamaan/myymään tavaroitani pois, koska haluan olla mahdollisimman riippumaton. En tarvitsisi niitä kuitenkaan Suomen rajojen ulkopuolella! En tiedä tarkalleen minne tieni vie, ja mistä saan rahat kaikkeen. Olen joka tapauksessa kutsuttu lähtemään, joten luotan kutsujaan. Hän on sanonut pitävänsä minusta huolen. Minun tehtäväni on vain astua eteenpäin askel kerrallaan siitä huolimatta, etten aina tiedä minne päädyn. Kutsun tätä nimellä "crazy trust exercise", hullu luottamusharjoitus. Tähän mennessä Jumala on osoittanut pitävänsä huolta, ja olevansa koko ajan tilanteen tasalla! Vaikka olin hieman huolissani valmistumiseni jälkeen uskonvaraiseen elämäntyyliin astumisesta, olen huomannut nyt nauttivani siitä täysin siemauksin! On mahtavaa heittäytyä sokeana seikkailuun ja huomata miten Jumala ottaa kopin joka kerta! Olen oppinut, että luottamaan ei opita muuta kuin heittäytymällä. Otollisin tilanne oppia on sellainen, jossa ei ole muuta mahdollisuutta kuin luottaa.

Tähän mennessä kesää olen siis ollut jo yhdellä melkein kuukauden mittaisella reissulla, jonka aikana olin auttamassa sekä lapsiperheen arjessa että englantileirillä Virossa, osallistuin Saksassa neljän päivän konferenssiin (Awakening Europe) ja lopuksi tapasin tuttuja Tsekissä. Lähdin reissuun tietämättä muun muassa missä tulen Saksassa tai Tsekissä yöpymään! Jumala järjesti molemmista paikoista minulle ihanan kodin siksi aikaa mitä tarvitsin.

Nyt olen ollut kolme päivää kotona, mutta ylihuomenna lähden Israeliin parin suomalaisen ystävän kanssa. (Siellä on KUUMA!) Piristävää lähteä vaihteeksi ystävien kanssa! Israelissa viivyn noin kolme viikkoa. Sen jälkeen vietän taas hetken Suomessa, ennen kuin syyskuun alussa alkaa Tanskassa "opetuslapseuskoulu" nimeltä Luke 10. Siellä tulen olemaan parista kolmeen kuukauteen. Ja Jumala järjesti jo ensimmäisen kuukauden osallistumismaksun, jota minulla itselläni ei ollut!

Tämän jälkeen en enää tiedä miltä tulevaisuuteni tarkemmin ottaen näyttää, mutta tiedän että saan jatkossakin luottaa Jumalaan täydellä sydämellä. Tulen matkustelemaan ja kohtaamaan paljon ihmisiä. Tulen levittämään Jeesuksen rakkautta parantaen sairaita hänen nimessään, kertomalla evankeliumia ja jopa kastamalla heitä Jumalan lapseuteen. Parista ensimmäisestä on jo jonkin verran kokemusta, mutta tiedän että tulen oppimaan vielä paljon lisää. Kaikista suurin asia on kuitenkin se, että saan tutustua Jeesukseen paremmin koko ajan. Terve ja läheinen suhde hänen kanssaan on kaikkein tärkeintä.

"Turvaa Herraan kaikesta sydämestäsi äläkä nojaudu omaan ymmärrykseesi. Tunne hänet kaikilla teilläsi, niin hän sinun polkusi tasoittaa." Sananlaskut 3:5-6

Äänettömällä

Tänään herätessäni huomasin, ettei musta kuulu ääntä. Ei oikein minkäänlaista, lukuunottamatta yskäisyjä, kuiskintaa ja epämääräisiä pihahduksia. Ei se mitään, olen sitten tyytynyt keksimään muunlaisia kommunikointitapoja. Huomion saa esimerkiksi koputtamalla ja sitten voi viittoa, ilmeillä tai kuiskata jos on sopivalla etäisyydellä ja jos asiaansa ei muuten saa ilmaistuksi. Ihan hauskaahan tämä on, kunhan huomenna lähtisi taas ääntä.

Tämä on viides päivä kipeänä. En kuitenkaan muista koska olisin viimeksi ollut kipeänä näin levollinen. On oikeastaan ihanaa sairastaa kotona, kun ei tarvitse miettiä koulu- tai työasioita, sairasloman ottamista tai mitään muutakaan. Saa vaan rentoutua ja sitä oon kyllä tehnytkin. Oon lukenut Francis Chanin "Hullua rakkautta", kuunnellut spontaania ylistystä ja naureskellut (tai lähinnä hönkäillyt) Jumalan rakkaudessa. On sitä tullu näytettyä hapanta naamaakin noina edellisinä päivinä, kun korvia ja kurkkua särki, mutta tänään ei edes satu mihinkään. Väsyttää vaan, mutta mikäs tässä levätessä.

Musta on kivaa ajatella mitä kaikkea oon oppinut Jumalasta kesän jälkeen. Koko ajan oon päässy sukeltaan syvemmälle ja oon huomannu että en olekaan ollut aiemmin niin syvällä uskossani kuin olen luullut. On itseasiassa vaarallista olettaa, että "mulla on kaikki hyvin, oon lähellä Jumalaa". Raamattu käskee koetella itseä, olemmeko todella uskossa niin, että tulemme kestämään koetukset. Kannattaa olettamisen sijaan janota koko ajan Jumalaa, enemmän ja enemmän. Totuus on, että Hänestä ei koskaan voi saada täysin kylläksensä, eikä Häntä koskaan voida täysin löytää. Haluan siis etsiä Häntä ja Hänen totuuttaan jatkuvasti ja janota enemmän Hänen rakkauttaan, tutkia Hänen sanaansa, ja kehoitan sinua tekemään samoin. Ja ah, mitä ihania löytöjä tuleekaan eteen! Jumala on vaan niin suuri ja hyvä, ikuinen, totuus, todellinen Elämä!

Mulla on paljon asioita mitä oon viime aikoina miettinyt ja oppinut, mm. teemoilla Jumalan ihmeet nykyaikana, sairaiden parantaminen, todellinen Jeesuksen seuraaminen (yhä tapetilla - jee!), lähimmäisen rakastaminen ja että on korkea aika toimia! Nämä kaikki menee kyllä saman otsikon alle, nimittäin "kokonaisvaltainen antautuminen Jumalalle". Jes! Tämä on siis ollut kovasti pinnalla viime aikoina, koetan saada kirjoitettua tänne aiheesta vaikka hieman tervehdyttyäni. Toivon ja rukoilen että sama aihe voisi pyöriä paljon myös sinun mielessäsi!

Löysin takaisin

Nautin. Suljen silmät ja vedän sisääni Jumalan läsnäoloa. Mun ei tarvi tehdä mitään. Jumala on tässä ja haluaa antaa mulle rakkauttansa. Hän hoitaa mun sielua, ja äkkiä kaikki mistä äsken murehdin on hävinnyt jonnekin kauas. Jumala kertoo mulle, miten kaikki on hänen kädessään. Liian usein itse johdan ja toivon Jumalan seuraavan. Pidän langat omissa käsissäni, koska en luota hänen johdatukseensa. Mutta näissä hetkissä Jumala aukaisee nyrkkini ja vetää langat pois käsistäni, katsoo mua syvälle silmiin ja rauhoittaa sieluni. Silloin tajuan taas, että Hän on se suuri ja mahtava, kaiken kunnian arvoinen, jolle minun on annettava vastuu johtamisesta ja itse kuuliaisesti seurattava. Parasta siinä kuitenkin on, että Jumala ei ole johtaja, jonka seuraaja joutuu katselemaan hänen selkäänsä. Tämän johtajan kanssa jatketaan matkaa elävässä suhteessa, jatkuvassa kommunikoinnissa ja rakkaudessa. Kaiken aikaa Jumalalla on katseensa meissä, ja parhaimmillaan Hän saa meidät tuntemaan niin kuin emme olisi matkalla minnekään - koska olemme niin keskittyneitä toistemme läsnäoloon. (Tai siis Jumala on "parhaimmillaan" koko ajan, mutta me olemme vain niin vajavaisia avautumaan tuolle parhaudelle.)

Vähän aika sitten mua inhotti. Olin nukkunut pitkälle päivään univelkojani pois, ja sen jälkeen viettänyt koko päivän sisätiloissa. Olin rauhaton ja hermostunut. Mua vaivasi kaikki keskeneräiset asiat elämässäni, velvollisuudet joista en tiedä kuinka selviän. Olin jokseenkin turvaton. Mulla ei oo ollut oikeastaan puoleen vuoteen omaa kotia, ja oon elänyt kirjaimellisesti milloin missäkin kahden maan välillä, milloin kenenkin kanssa. Elämäntilanteeni saa mut välillä tuntemaan itseni irralliseksi ja kodittomaksi, rauhattomaksi vaeltavaksi sieluksi. Ei ns. ole mihin pääni laskisin lepäämään. Tänään muistin kuitenkin, mitä eilen sanoin ruotsalaismiehelle kodittomuudestani keskustellessa. "My home is in my Father's arms".

Jumala on puhunut mulle viime aikoina muovaavansa mun persoonaa (shaping my character). Tämä aika, jona seikkailen koditta eri paikoissa, joskus ilman selkeää päämäärää tai syytä, hioo ja muovaa mua ihmisenä. Sen lisäksi kun vietän aikaa Jumalan kanssa, hän tekee mussa työtänsä ja puhuu asioista jotka on ajankohtaisia mulle ja/tai muille. Nöyrtymistä tapahtuu koko ajan. Se, ja kaikki muu mitä Jumala mussa muovaa, on varmasti hyödyksi tulevaisuudessa. Jumalalla on selkeä suunnitelma mun elämälle, ja mun muovaaminen on tässä vaiheessa ajankohtaista ja välttämätöntä sen täyttämiseksi. Tässä vähän aika sitten olin epätoivoinen sen sumun suhteen joka leijaili mun ja mun tulevaisuuden välillä, kun en saanut mitään selvää siitä mitä tuleman pitää ja minne Jumala haluaa mut viedä. Sitten tuttavani sanoi, että nyt sä taidat keskittyä enemmän siihen sumuun sun ympärillä, kuin Jumalaan. Tajusin sen olevan totta. Aloin miettiä, miten Jumala voi luottaa siihen että keskityn oikeisiin asioihin tulevaisuudessa "siellä jossakin" johon hän mua kutsuu, jos en keskity oikeisiin asioihin juuri sillä paikalla johon hän juuri nyt mut on johdattanut. Voisi ehkä alkaa olla vähässä uskollinen ja avata silmät nykyhetkelle ja Jumalan kirkastamiselle juuri siellä missä milloinkin kuljen. Tälläkin ajanjaksolla on oma merkityksensä, kannattaisi siis elää se antaumuksella ja ottaa siitä kaikki oppi ja kokemus irti mitä irrota saattaa. :)

Tänään sydämeni tilasta muistutti tämä Bethelin ylistyslaulu. "Take the lead and I will follow." Niin tosiaan, eh. Munhan piti seurata, ei johtaa. Ja hyvänen aika, sama lause mitä käytin eilen, löytyi samasta laulusta: "It's nice to know I'm not alone, I find my home here in Your arms."

Löysin takaisin kotiin.

Ikaalinen-Malenovice-Tallinn

Kummallinen ajanjakso. Tuntuu jotenkin ihmeen eksyneeltä. Toisaalta tiedän Jumalan tietävän koko ajan missä mennään, mutta jotain tapahtuu omassa elämässä, tai pitäisikö sanoa sisimmässä. Enkä ole ihan varma mitä.

Kesän jälkeen alkoi suuri turhautumiskausi. Kaikki turhautti. Koulu tehtävineen, minä itse, mun elämä... kaikki tuntui niin turhalta. Kysyin taas kerran Jumalalta miksi tää kaikki on edes luotu. Ei tuntunut kovin lähetystyöntekijältä. Itseasiassa epäröin haluanko sittenkään antaa kaikkea Jeesukselle, kun joutuu sitten luopumaan niin paljosta. Kaipasin vapautta ja lepoa, spontaania seikkailua ilman aikatauluja tai velvotteita.

Muutaman viikon Suomessa oltuani lähdin Tsekkiin Josiah Venturen syyskonferenssiin nimeltä "Re-Jesus". Jo ajomatkalla virolaisen kuskin kanssa jutellessa alkoi tuntua, että oli hyvä kun lähdin. Tunnistin, että mun sydän on muutoksen tarpeessa. Noiden viiden konferenssipäivän aikana Jumala tosiaankin avasi mun sydäntä pikkuhiljaa alkaen muokkaamaan mun asenteita. Sain muistutuksen siitä, että Jeesus tosiaankin kuoli mun puolesta - mitä muuta voisin tehdä kun luovuttaa elämäni hänelle? Eikä elämässä ilman Jumalan tahdon täyttämistä tuntuisi olevan senkään vertaa tarkoitusta, kuin niinä hetkinä sitä täyttäessä, joina uskoa on vähän. Jeesushan sitä paitsi lupaa, että hänen kuormansa on kevyt (Matt. 11:29-30), mitä ikinä hän sillä täsmälleen tarkoittaakaan. Ainakin, jos haluan ottaa oppia Jeesuksesta, sydämeni tulisi olla lempeä ja nöyrä. Ja siitä päästäänkin filippiläiskirjeeseen; "Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon. Herra on lähellä." (Fil. 4:5) Sama kohta alkaa kehoituksella "Iloitkaa aina Herrassa", ja jatkuu "Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne [...] Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa.". Ja sitten kehoitetaan ajattelemaan sitä, mikä on totta ja puhdasta.

Niin, mikä sitten on totta? Palataan siihen kohta, nyt jatkan tarinaani. Tsekissä ollessa ajattelin, että seuraava askel itselleni on koettaa päästä ns. tasoa syvemmälle uskossani. Haasteekseni tuli ottaa aikaa joka päivästä Jumalalle, etsiä hänen kasvojaan ja tuoda hänen eteensä eri asioita rukouksessa.

Konferenssin jälkeen palasin kohtalaisen virvoittuneena takaisin Viroon, jonne sitten jäinkin tekemään kouluprojektiani. Heti ensimmäisenä sunnuntaina lähdin katsastamaan kristillisen kahvilan nimeltä "The Living Room", jossa on sunnuntaisin "sunnuntaikokous". Ilokseni kuulin, että ylistys kestää normaalisti tunnin. Sen aikana muutamat noista ihmisistä kirjoittelivat jotakin ylös, ja ylistyksen loputtua selvisi mitä. He olivat aktiivisesti kuunnelleet Jumalaa ja nyt heillä oli profetian sanoja jaettavanaan. Niitä tuli muutaman ihmisen osaksi paikallaolijoista, joista minä olin yksi. Kukaan heistä ei tuntenut minua, tai tiennyt minusta mitään, mutta koska Jumala tietää, oli jutut aika osuvia. Joka tapauksessa, olin kaiken kaikkiaan innoissani siitä, miten nuo ihmiset toimivat. Kahvilassa silmiini osui nimittäin myös tämän näköinen kyltti.

@ The Living Room Cafe, Tallinn

Tässä kahvilassa ei siis todella jätetä lamppua vakan alle, vaan annetaan valon loistaa kaikille huoneessa oleville. (Matt.5:14-16) Olen myös vieraillut nyt pariin otteeseen tuossa kahvilassa normaalina kahvila-aikana, ja kuullut vähän tarinoita siitä, miten Jumala toimii heidän keskuudessaan. Ihmisiä tulee uskoon ja paranee sairauksistaan. Eikä toiminta-alue rajoitu vain kahvilaan, vaan he osaavat myös jalkautua ja käyttää luonnollisia ja hengellisiä lahjojaan kaupungin kaduilla. Kaiken tämän näkeminen ja kuuleminen sytytti itsessäni vielä enemmän kaipuuta astua syvemmälle uskossani, ja antautua kokonaisvaltaisemmin. Tahdon elää uskoani todeksi, niin kuin Jumala on sen tarkoittanut, ollen hänen lähettiläänsä missä ikinä kuljen. En vain tiedä miten päästä käsiksi tuohon seuraavaan näkyvissä olevaan tasoon. Tahto on kivuta sinne, mutta voimat on vajavaiset. Vaatii taistelua, ja lisää itsellensä kuolemista astua tuohon voittoisaan elämään. Lisää antautumista ja luopumista. Lisää Jumalan etsimistä ja rohkeutta kohdata ihmisiä.

Eli olen ollut välissä jo hyvinkin innoissani tästä uudesta silmien avautumisesta ja mahdollisuudesta mennä eteenpäin. Nyt kuitenkin väsyttää ja meinaa taas turhauttaa. Kouluprojektini on vasta päässyt alkamaan, eikä sen toteuttaminen aina tunnu helpolta tai antoisalta. Tuntuu, että ponnistelen vaikuttaakseni johonkin, mutta mitään ei tapahdu. Siltä on tuntunut monellakin tasolla elämässä, varsinkin tuona turhautumisaikana Suomessa. Mulla on halu muuttaa maailmaa, ja hienoja ideoita siitä miten pystyn vaikuttamaan, mutta sitten en näekään minkäänlaisia tuloksia ja petyn itseeni. Tästä päästään takaisin pohdintaan "mikä on totta?", eli mitä pitäisi ajatella. Ehkäpä tilanteessani totta on se, ettei mulla omin voimin olekaan mitään mahdollisuuksia. Pitäisiköhän lakata yrittämästä ja pusertamasta niin kovasti? Vaikka kuinka ähisen, puhisen ja pungerran, en saa aikaiseksi kuin... jokainen kuvitelkoot itse. Ehkäpä oon ollut niin keskittynyt omiin hienoihin ihmistenmuuttamis- ja -auttamisideoihin ja niiden toteuttamiseen, etten ole jättänyt tilaa Jumalalle muuttaa ensin minua ja sisäisestä levosta käsin minun kauttani ympäristöäni. Ehkä realistisempi seuraava askel onkin lepo Herrassa, ja luottamus hänen kaikkivoipaisuuteensa kaikilla elämäni osa-alueilla.

Okei Jumala, mä luovutan. Ei tästä tuu mitään. Tuu sää ja muuta mua, ole sinä se valo ja maku ja elämä. Ole mun ylitse ymmärryksen käyvä rauha, olethan? Jätän kaiken yrittämisen sulle, ole hyvä ja aamen.

3 “You’re blessed when you’re at the end of your rope. With less of you there is more of God and his rule. 

4 “You’re blessed when you feel you’ve lost what is most dear to you. Only then can you be embraced by the One most dear to you. 

5 “You’re blessed when you’re content with just who you are—no more, no less. That’s the moment you find yourselves proud owners of everything that can’t be bought. 

6 “You’re blessed when you’ve worked up a good appetite for God. He’s food and drink in the best meal you’ll ever eat. 

7 “You’re blessed when you care. At the moment of being ‘care-full,’ you find yourselves cared for. 

8 “You’re blessed when you get your inside world—your mind and heart—put right. Then you can see God in the outside world. 

9 “You’re blessed when you can show people how to cooperate instead of compete or fight. That’s when you discover who you really are, and your place in God’s family. 

10 “You’re blessed when your commitment to God provokes persecution. The persecution drives you even deeper into God’s kingdom.

Matthew 5:3-10 (The Message)

Ohiko?

Se on loppu nyt. Kesä meni jotta viuhahti. Edessä on enää mun ja Riinan läksiäiset tänä iltana. Huomenna lähdetään Tallinnaan hengailemaan parin kesäharjoittelijakaverin kanssa, jotka lähtevät aikaisin sunnuntaiaamuna takaisin Amerikkaan. Ja sunnuntaina Riina saattaa mutkin sitten laivaan.

Takaisin Suomeen on mukava päästä, ja tiedän että aivoni kaipaavat lepoa kielistä. Viime kerrallakin puolen vuoden tauko Suomessa auttoi mielestäni kielipäätä kehittymään huimasti. Takaisin tultua tunnuin osaavan paremmin viroa kuin lähtiessäni. Kaipaan myös veneilyä, tai "järveilyä" ylipäätään, rantasaunoja ja lepohetkiä. Vaikka täälläkin kuulemma on "oikeitakin" järviä, on niiden sanottu sijaitsevan useimmiten keskellä metsää. Eikä lepohetkiä ihan hirveästi ole ollut, niin että olisi edes päässyt rantaan. Sitten kun on päässyt, ei se ole jotenkin tuntunut samalta kuin Suomessa. Uimavesiköt ovat olleet joko pienen pieniä lampia tai matala pikkuruinen joki. Nekin kyllä ajavat virvoittumisasiaa, mutta Suomea olen silti jäänyt kaipaamaan. Suomeen päästyäni en kuitenkaan haluaisi jäädä vain tyytyväisenä höllymään, vaan noissa toivon mukaan tulevissa rauhallisissa lepohetkissäkin haluaisin etsiä Jumalaa, ja löytää tieni lähemmäksi häntä.
Ei ole kuitenkaan vaaraa, että jäisin vain lepäilemään. Heti kohta Suomeen palattuani kaasoilen 'kaksoissiskoni' häissä, jonka jälkeen pitää taas kaivautua sisälle koulumaailmaan. Se maailma taitaa olla valmistumiseen asti melko valokuvateemainen. Paljon on tekemistä mm. Voimauttava valokuva -kurssin ja koulun loppuprojektin, portfolion ja opinnäytetyön tiimoilta, toivottavasti kaikki menee hyvin. (Saa rukoilla, että selviän hienosti.)

Jokin Suomeen palaamisessa kuitenkin mietityttää. On varmaa, että Suomessa eläminen itsessään on helpompaa kuin Virossa eläminen. Minun ei tarvitse yrittää pärjätä millään muulla kuin omalla äidinkielelläni. Siellä en myöskään ole yhtä riippuvainen kenestäkään, en elä kenenkään "helmoissa" (paitsi nyt vähän vanhempien helmoissa kun muutin jo pois Keski-Suomesta), eikä minun tarvitse huomioida tiimiäni kaikissa tekemisissäni ja valinnoissani. Saan olla itsenäinen ja vapaa, juhuu! Mutta onko se loppujen lopuksi sittenkään niin hyvä? Kuka minua haastaa katsomaan itseäni uudella tavalla joka viikko? Kuka haastaa minua lähimmäisen rakkauteen tilanteissa, joissa se todella on koetuksella? Kuka pakottaa minua katsomaan itseäni toistuvasti peilistä miettiäkseni kuinka paljon Kristusta tässä kristityssä sittenkään on? Mikä minua ajaa kertomaan evankeliumia? Mikä minua ajaa antamaan aikaani toisille? Mikä saa minut kurkistamaan ihmisten elämiin ja tarjoamaan tukea? Onko jotain joka pitää minut liikkeellä, jotta en jämähdä penkkiuskovaisuuden suohon, niin kuin surullisen moni Jeesukseen uskova? Onko jotain, joka haastaa minua ottamaan ristini joka päivä? Onko jotain mikä muistuttaisi siitä, mitä Jeesuksen seuraaminen oikeasti tarkoittaa?

Vaikka kesä on ollut todella rankka ja väsyttävä, on myös hieman pelottavaa vaihtaa se pois. En minä elä tätä elämää itselleni, enkä täyttääkseni vain omia halujani ja kaipauksiani. Tämä elämä on annettu minulle Jumalalta, jotta antaisin oman elämäni takaisin hänelle tehdäkseni mitä hän tahtoo. Minulla ei ole oikeutta (vaikka niin usein ajatellaan) elää itsekkäästi itselleni. Eikä minulla ole aikaakaan siihen! Kun pidän itseni kiireisenä opetuslapsen työssä, vaikkakin väsyen, pysyn myös lähellä Jumalaa. Opin turvautumaan häneen. Monta kertaa kesän aikana olisin ollut itsessäni valmis luovuttamaan ja antamaan jonkin tehtävän toisen vastuulle, mutta nöyrtyessäni Jumalan tahtoon olen antanut hänelle mahdollisuuden toimia kauttani. Monta kertaa juuri ne hetket, joina olen innottomana ja väsyneenä alkanut johtaa pienryhmähetkeä leirillä, ovat olleet kaikkein parhaimpia keskusteluhetkiä. Leirin rukoushuoneessa, jossa nukuin väsymystäni odottaessani leiriläisiä, sain noin tuntia myöhemmin rukoilla yhden todella upean tytön kanssa hänen antaessaan elämänsä Jeesukselle. Työtä on paljon, sen olen nähnyt. Työmiehiä on vähän. Virossa on paljon enemmän pimeyttä mitä aavistinkaan. Vastausta etsitään, mutta vääristä paikoista. Henkimaailmaan tutustutaan jo ala-asteella, mutta Jeesuksesta ei tiedetä. Nämä sielut oikeasti kaipaavat Jumalaa. Missä on kaikki valonkantajat, jotka tuovat toivoa pimeään?

Joten niin, en halua jäädä paikoilleni. En edes Suomessa. Mutta pelkään, että jään. Ja tiedän ettei pelko ole turha! On niin helppo unohtaa kaikki mitä on oppinut ja jäädä kellumaan omaan kuplaansa, jossa kaikki mitä tekee on oman mukavuuden edistämiseksi. Mutta siihen ei meitä ole kutsuttu. Meidän on kutsuttu seikkailuun! Kuka koskaan sanoi, että seikkailu olisi aina mukavaa? Tai turvallista? Tai helppoa? Mutta se on palkitsevaa!

"Te olette maan suola; mutta jos suola käy mauttomaksi, millä se saadaan suolaiseksi? Se ei enää kelpaa mihinkään muuhun kuin pois heitettäväksi ja ihmisten tallattavaksi. Te olette maailman valkeus. Ei voi ylhäällä vuorella oleva kaupunki olla kätkössä; eikä lamppua sytytetä ja panna vakan alle, vaan lampunjalkaan ja niin se loistaa kaikille huoneessa oleville. Niin loistakoon teidän valonne ihmisten edessä, että he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät teidän Isäänne, joka on taivaissa." Matt. 5:13-16

Työtä on paljon, mutta työmiehiä on vähän. Minä rukoilen, että seuraavan kerran kun lähden, on minulla joku mukanani! (Luuk. 10:2)

Postituse pealkiri

Tsau.

Mina olen siis Eestis praegu. Mõni teist tahaks vist teada kuidas mul läinud on. Noh, mina ütlen teile seda. Aga enne seda peaks eesti keele ära vahetama, et teie saaks aru millest ma rääkin.

Niin. Kaksi ja puoli viikkoa takana Josiah Venturen harjoittelijaelämää. Ensimmäinen puolitoista viikkoa oli melko seikkailullista. Ensin juoksimme kaksi ja puoli päivää Viron tiimimme kanssa Sloveniassa Amazing Race -kisan merkeissä erilaisia tehtäviä suorittaen toisten maiden tiimejä vastaan, jonka jälkeen ajoimme Tsekkiin saamaan harjoittelijakoulutusta. Tavoitteena Amazing Racella on team building, eli tiimien yhteen hitsauttaminen. Hitsatessa kipinöi, niin myös kisatessa. Itselleni kisa ei ollut niinkään fyysisesti raskas, mutta nimenomaan yhteistyö ja homman toimimaan saaminen sen sijaan oli. Loppujen lopuksi kisa meni hyvin, tulimme maaliin kahdeksantena yhdeksästätoista tiimistä, eikä meillä ollut matkan varrella riitoja. Ei siis ainakaan sellaisia,  mitkä olisivat tulleet kovin ilmeisen selvästi esille. Itse kamppailin kyllä kovasti itseni kanssa. "Toistenne kunnioittamisessa kilpailkaa". Siitäkös siinä olikin kyse koko ajan? Voisiko joskus olla parempi päästää irti kunnianhimostansa ja kilpailuvietistänsä, ja kunnioittaa hitaampia tiimin jäseniä erinevine mielipiteineen? En tiedä olenko vieläkään valmis vastaamaan tuohon. Juokseminen on itselle niin helppoa, ja kilpailuvietin käskiessä kiirehtiä on vaikea ymmärtää mitä tarkoittaa, että jollakulla toisella tulee jalat kipeäksi tai kunto ei kestä. Tai sitten on vaikea ymmärtää toisen ihmisen ajatusten kulkua. Siitä kuitenkin selvittiin, kuten myös amerikkalaistäyteisestä intern trainingistä (harjoittelijoiden koulutus). Hieno kokemus kokonaisuudessaan kaikkine vaikeuksineen ja kielisekamelskoineenkin. Linkistä voit katsoa videon tämän vuotisesta Amazing Racesta.

Tänään istun Ülenurmella tiimimme yhteisessä asunnossa (1 jenkkipoika, 2 tyttöä & 2 huonetta + keittiö). Täällä olisi nyt tarkoitus tämä kesä asustella yhdessä saman katon alla ja selvittää erimielisyydet ajoissa ja sopuisasti, rakastaa toisiamme ja muita esimerkillisesti. Olen jo itse pari kertaa aloittanut keskustelun minua vaivaavista asioista, ja ymmärtääkseni niistä ollaan päästy hyvin yksimielisyyteen. Aloittaminen ei tosin ole helppoa ja sitä ennen yleensä joutuu jonkin aikaa sietämään salamointia päänsä sisällä. (Aina ei ole aikaa eikä tilaisuutta puhua heti asioista, tai kykyä tehdä sitä oikealla tavalla.) Tämän lisäksi tehtävänämme on luoda kontakteja paikallisiin nuoriin ja tehdä hedelmällistä työtä heidän parissaan, ja olla elävinä kutsuina Jeesuksen juhlaan.Vielä en juurikaan tunne paikallisia nuoria, vaikka yksi pieni piknik-kokoontuminen onkin muutaman kanssa ollut. Tällä hetkellä yritän autella paria kristittyä pienten lasten äitiä tarvittaessa ja tavata joitakin nuorista silloin tällöin, samalla kun odottelen tarkempaa tietoa siitä mitä ensimmäisen leirin valmistamiseksi pitäisi ruveta tekemään. Kiire ei ole vielä toden teolla alkanut tuotteliaassa mielessä, mutta kai sekin aika vielä koittaa. Katsotaan, kuinka kaikki oikein lähtee rullaamaan täällä!

Saa muistaa rukouksin etenkin tuota tiimityö-asiaa, että voisimmme olla mahdollisimman hyviä esimerkkejä nuorille keskinäisessä yhteydessämme ja avoimuudessamme. Toinen tärkeä asia on kasvaminen kesän aikana Jumalan tahtomalla tavalla. Toivottavasti kasvamme niin paljon kuin mahdollista, ja niin paljon kuin tämän kaiken on tarkoituskin kasvattaa, emmekä itsekkyydessämme tai ylpeydessämme käänny pois mahdollisuudesta kasvaa.

Ei sitten varmaan muuta. Kiitos, hei.