perjantai 24. lokakuuta 2014

Löysin takaisin

Nautin. Suljen silmät ja vedän sisääni Jumalan läsnäoloa. Mun ei tarvi tehdä mitään. Jumala on tässä ja haluaa antaa mulle rakkauttansa. Hän hoitaa mun sielua, ja äkkiä kaikki mistä äsken murehdin on hävinnyt jonnekin kauas. Jumala kertoo mulle, miten kaikki on hänen kädessään. Liian usein itse johdan ja toivon Jumalan seuraavan. Pidän langat omissa käsissäni, koska en luota hänen johdatukseensa. Mutta näissä hetkissä Jumala aukaisee nyrkkini ja vetää langat pois käsistäni, katsoo mua syvälle silmiin ja rauhoittaa sieluni. Silloin tajuan taas, että Hän on se suuri ja mahtava, kaiken kunnian arvoinen, jolle minun on annettava vastuu johtamisesta ja itse kuuliaisesti seurattava. Parasta siinä kuitenkin on, että Jumala ei ole johtaja, jonka seuraaja joutuu katselemaan hänen selkäänsä. Tämän johtajan kanssa jatketaan matkaa elävässä suhteessa, jatkuvassa kommunikoinnissa ja rakkaudessa. Kaiken aikaa Jumalalla on katseensa meissä, ja parhaimmillaan Hän saa meidät tuntemaan niin kuin emme olisi matkalla minnekään - koska olemme niin keskittyneitä toistemme läsnäoloon. (Tai siis Jumala on "parhaimmillaan" koko ajan, mutta me olemme vain niin vajavaisia avautumaan tuolle parhaudelle.)

Vähän aika sitten mua inhotti. Olin nukkunut pitkälle päivään univelkojani pois, ja sen jälkeen viettänyt koko päivän sisätiloissa. Olin rauhaton ja hermostunut. Mua vaivasi kaikki keskeneräiset asiat elämässäni, velvollisuudet joista en tiedä kuinka selviän. Olin jokseenkin turvaton. Mulla ei oo ollut oikeastaan puoleen vuoteen omaa kotia, ja oon elänyt kirjaimellisesti milloin missäkin kahden maan välillä, milloin kenenkin kanssa. Elämäntilanteeni saa mut välillä tuntemaan itseni irralliseksi ja kodittomaksi, rauhattomaksi vaeltavaksi sieluksi. Ei ns. ole mihin pääni laskisin lepäämään. Tänään muistin kuitenkin, mitä eilen sanoin ruotsalaismiehelle kodittomuudestani keskustellessa. "My home is in my Father's arms".

Jumala on puhunut mulle viime aikoina muovaavansa mun persoonaa (shaping my character). Tämä aika, jona seikkailen koditta eri paikoissa, joskus ilman selkeää päämäärää tai syytä, hioo ja muovaa mua ihmisenä. Sen lisäksi kun vietän aikaa Jumalan kanssa, hän tekee mussa työtänsä ja puhuu asioista jotka on ajankohtaisia mulle ja/tai muille. Nöyrtymistä tapahtuu koko ajan. Se, ja kaikki muu mitä Jumala mussa muovaa, on varmasti hyödyksi tulevaisuudessa. Jumalalla on selkeä suunnitelma mun elämälle, ja mun muovaaminen on tässä vaiheessa ajankohtaista ja välttämätöntä sen täyttämiseksi. Tässä vähän aika sitten olin epätoivoinen sen sumun suhteen joka leijaili mun ja mun tulevaisuuden välillä, kun en saanut mitään selvää siitä mitä tuleman pitää ja minne Jumala haluaa mut viedä. Sitten tuttavani sanoi, että nyt sä taidat keskittyä enemmän siihen sumuun sun ympärillä, kuin Jumalaan. Tajusin sen olevan totta. Aloin miettiä, miten Jumala voi luottaa siihen että keskityn oikeisiin asioihin tulevaisuudessa "siellä jossakin" johon hän mua kutsuu, jos en keskity oikeisiin asioihin juuri sillä paikalla johon hän juuri nyt mut on johdattanut. Voisi ehkä alkaa olla vähässä uskollinen ja avata silmät nykyhetkelle ja Jumalan kirkastamiselle juuri siellä missä milloinkin kuljen. Tälläkin ajanjaksolla on oma merkityksensä, kannattaisi siis elää se antaumuksella ja ottaa siitä kaikki oppi ja kokemus irti mitä irrota saattaa. :)

Tänään sydämeni tilasta muistutti tämä Bethelin ylistyslaulu. "Take the lead and I will follow." Niin tosiaan, eh. Munhan piti seurata, ei johtaa. Ja hyvänen aika, sama lause mitä käytin eilen, löytyi samasta laulusta: "It's nice to know I'm not alone, I find my home here in Your arms."

Löysin takaisin kotiin.




lauantai 4. lokakuuta 2014

Ikaalinen-Malenovice-Tallinn

Kummallinen ajanjakso. Tuntuu jotenkin ihmeen eksyneeltä. Toisaalta tiedän Jumalan tietävän koko ajan missä mennään, mutta jotain tapahtuu omassa elämässä, tai pitäisikö sanoa sisimmässä. Enkä ole ihan varma mitä.

Kesän jälkeen alkoi suuri turhautumiskausi. Kaikki turhautti. Koulu tehtävineen, minä itse, mun elämä... kaikki tuntui niin turhalta. Kysyin taas kerran Jumalalta miksi tää kaikki on edes luotu. Ei tuntunut kovin lähetystyöntekijältä. Itseasiassa epäröin haluanko sittenkään antaa kaikkea Jeesukselle, kun joutuu sitten luopumaan niin paljosta. Kaipasin vapautta ja lepoa, spontaania seikkailua ilman aikatauluja tai velvotteita.

Muutaman viikon Suomessa oltuani lähdin Tsekkiin Josiah Venturen syyskonferenssiin nimeltä "Re-Jesus". Jo ajomatkalla virolaisen kuskin kanssa jutellessa alkoi tuntua, että oli hyvä kun lähdin. Tunnistin, että mun sydän on muutoksen tarpeessa. Noiden viiden konferenssipäivän aikana Jumala tosiaankin avasi mun sydäntä pikkuhiljaa alkaen muokkaamaan mun asenteita. Sain muistutuksen siitä, että Jeesus tosiaankin kuoli mun puolesta - mitä muuta voisin tehdä kun luovuttaa elämäni hänelle? Eikä elämässä ilman Jumalan tahdon täyttämistä tuntuisi olevan senkään vertaa tarkoitusta, kuin niinä hetkinä sitä täyttäessä, joina uskoa on vähän. Jeesushan sitä paitsi lupaa, että hänen kuormansa on kevyt (Matt. 11:29-30), mitä ikinä hän sillä täsmälleen tarkoittaakaan. Ainakin, jos haluan ottaa oppia Jeesuksesta, sydämeni tulisi olla lempeä ja nöyrä. Ja siitä päästäänkin filippiläiskirjeeseen; "Tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon. Herra on lähellä." (Fil. 4:5) Sama kohta alkaa kehoituksella "Iloitkaa aina Herrassa", ja jatkuu "Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne [...] Jumalalle tiettäväksi, ja Jumalan rauha, joka on kaikea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa.". Ja sitten kehoitetaan ajattelemaan sitä, mikä on totta ja puhdasta.

Niin, mikä sitten on totta? Palataan siihen kohta, nyt jatkan tarinaani. Tsekissä ollessa ajattelin, että seuraava askel itselleni on koettaa päästä ns. tasoa syvemmälle uskossani. Haasteekseni tuli ottaa aikaa joka päivästä Jumalalle, etsiä hänen kasvojaan ja tuoda hänen eteensä eri asioita rukouksessa.

Konferenssin jälkeen palasin kohtalaisen virvoittuneena takaisin Viroon, jonne sitten jäinkin tekemään kouluprojektiani. Heti ensimmäisenä sunnuntaina lähdin katsastamaan kristillisen kahvilan nimeltä "The Living Room", jossa on sunnuntaisin "sunnuntaikokous". Ilokseni kuulin, että ylistys kestää normaalisti tunnin. Sen aikana muutamat noista ihmisistä kirjoittelivat jotakin ylös, ja ylistyksen loputtua selvisi mitä. He olivat aktiivisesti kuunnelleet Jumalaa ja nyt heillä oli profetian sanoja jaettavanaan. Niitä tuli muutaman ihmisen osaksi paikallaolijoista, joista minä olin yksi. Kukaan heistä ei tuntenut minua, tai tiennyt minusta mitään, mutta koska Jumala tietää, oli jutut aika osuvia. Joka tapauksessa, olin kaiken kaikkiaan innoissani siitä, miten nuo ihmiset toimivat. Kahvilassa silmiini osui nimittäin myös tämän näköinen kyltti.
@ The Living Room Cafe, Tallinn

Tässä kahvilassa ei siis todella jätetä lamppua vakan alle, vaan annetaan valon loistaa kaikille huoneessa oleville. (Matt.5:14-16) Olen myös vieraillut nyt pariin otteeseen tuossa kahvilassa normaalina kahvila-aikana, ja kuullut vähän tarinoita siitä, miten Jumala toimii heidän keskuudessaan. Ihmisiä tulee uskoon ja paranee sairauksistaan. Eikä toiminta-alue rajoitu vain kahvilaan, vaan he osaavat myös jalkautua ja käyttää luonnollisia ja hengellisiä lahjojaan kaupungin kaduilla. Kaiken tämän näkeminen ja kuuleminen sytytti itsessäni vielä enemmän kaipuuta astua syvemmälle uskossani, ja antautua kokonaisvaltaisemmin. Tahdon elää uskoani todeksi, niin kuin Jumala on sen tarkoittanut, ollen hänen lähettiläänsä missä ikinä kuljen. En vain tiedä miten päästä käsiksi tuohon seuraavaan näkyvissä olevaan tasoon. Tahto on kivuta sinne, mutta voimat on vajavaiset. Vaatii taistelua, ja lisää itsellensä kuolemista astua tuohon voittoisaan elämään. Lisää antautumista ja luopumista. Lisää Jumalan etsimistä ja rohkeutta kohdata ihmisiä.

Eli olen ollut välissä jo hyvinkin innoissani tästä uudesta silmien avautumisesta ja mahdollisuudesta mennä eteenpäin. Nyt kuitenkin väsyttää ja meinaa taas turhauttaa. Kouluprojektini on vasta päässyt alkamaan, eikä sen toteuttaminen aina tunnu helpolta tai antoisalta. Tuntuu, että ponnistelen vaikuttaakseni johonkin, mutta mitään ei tapahdu. Siltä on tuntunut monellakin tasolla elämässä, varsinkin tuona turhautumisaikana Suomessa. Mulla on halu muuttaa maailmaa, ja hienoja ideoita siitä miten pystyn vaikuttamaan, mutta sitten en näekään minkäänlaisia tuloksia ja petyn itseeni. Tästä päästään takaisin pohdintaan "mikä on totta?", eli mitä pitäisi ajatella. Ehkäpä tilanteessani totta on se, ettei mulla omin voimin olekaan mitään mahdollisuuksia. Pitäisiköhän lakata yrittämästä ja pusertamasta niin kovasti? Vaikka kuinka ähisen, puhisen ja pungerran, en saa aikaiseksi kuin... jokainen kuvitelkoot itse. Ehkäpä oon ollut niin keskittynyt omiin hienoihin ihmistenmuuttamis- ja -auttamisideoihin ja niiden toteuttamiseen, etten ole jättänyt tilaa Jumalalle muuttaa ensin minua ja sisäisestä levosta käsin minun kauttani ympäristöäni. Ehkä realistisempi seuraava askel onkin lepo Herrassa, ja luottamus hänen kaikkivoipaisuuteensa kaikilla elämäni osa-alueilla.

Okei Jumala, mä luovutan. Ei tästä tuu mitään. Tuu sää ja muuta mua, ole sinä se valo ja maku ja elämä. Ole mun ylitse ymmärryksen käyvä rauha, olethan? Jätän kaiken yrittämisen sulle, ole hyvä ja aamen.

3 “You’re blessed when you’re at the end of your rope. With less of you there is more of God and his rule. 
4 “You’re blessed when you feel you’ve lost what is most dear to you. Only then can you be embraced by the One most dear to you. 
5 “You’re blessed when you’re content with just who you are—no more, no less. That’s the moment you find yourselves proud owners of everything that can’t be bought. 
6 “You’re blessed when you’ve worked up a good appetite for God. He’s food and drink in the best meal you’ll ever eat. 
7 “You’re blessed when you care. At the moment of being ‘care-full,’ you find yourselves cared for. 
8 “You’re blessed when you get your inside world—your mind and heart—put right. Then you can see God in the outside world. 
9 “You’re blessed when you can show people how to cooperate instead of compete or fight. That’s when you discover who you really are, and your place in God’s family. 
10 “You’re blessed when your commitment to God provokes persecution. The persecution drives you even deeper into God’s kingdom.
Matthew 5:3-10 (The Message)