perjantai 8. elokuuta 2014

Ohiko?

Se on loppu nyt. Kesä meni jotta viuhahti. Edessä on enää mun ja Riinan läksiäiset tänä iltana. Huomenna lähdetään Tallinnaan hengailemaan parin kesäharjoittelijakaverin kanssa, jotka lähtevät aikaisin sunnuntaiaamuna takaisin Amerikkaan. Ja sunnuntaina Riina saattaa mutkin sitten laivaan.

Takaisin Suomeen on mukava päästä, ja tiedän että aivoni kaipaavat lepoa kielistä. Viime kerrallakin puolen vuoden tauko Suomessa auttoi mielestäni kielipäätä kehittymään huimasti. Takaisin tultua tunnuin osaavan paremmin viroa kuin lähtiessäni. Kaipaan myös veneilyä, tai "järveilyä" ylipäätään, rantasaunoja ja lepohetkiä. Vaikka täälläkin kuulemma on "oikeitakin" järviä, on niiden sanottu sijaitsevan useimmiten keskellä metsää. Eikä lepohetkiä ihan hirveästi ole ollut, niin että olisi edes päässyt rantaan. Sitten kun on päässyt, ei se ole jotenkin tuntunut samalta kuin Suomessa. Uimavesiköt ovat olleet joko pienen pieniä lampia tai matala pikkuruinen joki. Nekin kyllä ajavat virvoittumisasiaa, mutta Suomea olen silti jäänyt kaipaamaan. Suomeen päästyäni en kuitenkaan haluaisi jäädä vain tyytyväisenä höllymään, vaan noissa toivon mukaan tulevissa rauhallisissa lepohetkissäkin haluaisin etsiä Jumalaa, ja löytää tieni lähemmäksi häntä.
Ei ole kuitenkaan vaaraa, että jäisin vain lepäilemään. Heti kohta Suomeen palattuani kaasoilen 'kaksoissiskoni' häissä, jonka jälkeen pitää taas kaivautua sisälle koulumaailmaan. Se maailma taitaa olla valmistumiseen asti melko valokuvateemainen. Paljon on tekemistä mm. Voimauttava valokuva -kurssin ja koulun loppuprojektin, portfolion ja opinnäytetyön tiimoilta, toivottavasti kaikki menee hyvin. (Saa rukoilla, että selviän hienosti.)

Jokin Suomeen palaamisessa kuitenkin mietityttää. On varmaa, että Suomessa eläminen itsessään on helpompaa kuin Virossa eläminen. Minun ei tarvitse yrittää pärjätä millään muulla kuin omalla äidinkielelläni. Siellä en myöskään ole yhtä riippuvainen kenestäkään, en elä kenenkään "helmoissa" (paitsi nyt vähän vanhempien helmoissa kun muutin jo pois Keski-Suomesta), eikä minun tarvitse huomioida tiimiäni kaikissa tekemisissäni ja valinnoissani. Saan olla itsenäinen ja vapaa, juhuu! Mutta onko se loppujen lopuksi sittenkään niin hyvä? Kuka minua haastaa katsomaan itseäni uudella tavalla joka viikko? Kuka haastaa minua lähimmäisen rakkauteen tilanteissa, joissa se todella on koetuksella? Kuka pakottaa minua katsomaan itseäni toistuvasti peilistä miettiäkseni kuinka paljon Kristusta tässä kristityssä sittenkään on? Mikä minua ajaa kertomaan evankeliumia? Mikä minua ajaa antamaan aikaani toisille? Mikä saa minut kurkistamaan ihmisten elämiin ja tarjoamaan tukea? Onko jotain joka pitää minut liikkeellä, jotta en jämähdä penkkiuskovaisuuden suohon, niin kuin surullisen moni Jeesukseen uskova? Onko jotain, joka haastaa minua ottamaan ristini joka päivä? Onko jotain mikä muistuttaisi siitä, mitä Jeesuksen seuraaminen oikeasti tarkoittaa?

Vaikka kesä on ollut todella rankka ja väsyttävä, on myös hieman pelottavaa vaihtaa se pois. En minä elä tätä elämää itselleni, enkä täyttääkseni vain omia halujani ja kaipauksiani. Tämä elämä on annettu minulle Jumalalta, jotta antaisin oman elämäni takaisin hänelle tehdäkseni mitä hän tahtoo. Minulla ei ole oikeutta (vaikka niin usein ajatellaan) elää itsekkäästi itselleni. Eikä minulla ole aikaakaan siihen! Kun pidän itseni kiireisenä opetuslapsen työssä, vaikkakin väsyen, pysyn myös lähellä Jumalaa. Opin turvautumaan häneen. Monta kertaa kesän aikana olisin ollut itsessäni valmis luovuttamaan ja antamaan jonkin tehtävän toisen vastuulle, mutta nöyrtyessäni Jumalan tahtoon olen antanut hänelle mahdollisuuden toimia kauttani. Monta kertaa juuri ne hetket, joina olen innottomana ja väsyneenä alkanut johtaa pienryhmähetkeä leirillä, ovat olleet kaikkein parhaimpia keskusteluhetkiä. Leirin rukoushuoneessa, jossa nukuin väsymystäni odottaessani leiriläisiä, sain noin tuntia myöhemmin rukoilla yhden todella upean tytön kanssa hänen antaessaan elämänsä Jeesukselle. Työtä on paljon, sen olen nähnyt. Työmiehiä on vähän. Virossa on paljon enemmän pimeyttä mitä aavistinkaan. Vastausta etsitään, mutta vääristä paikoista. Henkimaailmaan tutustutaan jo ala-asteella, mutta Jeesuksesta ei tiedetä. Nämä sielut oikeasti kaipaavat Jumalaa. Missä on kaikki valonkantajat, jotka tuovat toivoa pimeään?

Joten niin, en halua jäädä paikoilleni. En edes Suomessa. Mutta pelkään, että jään. Ja tiedän ettei pelko ole turha! On niin helppo unohtaa kaikki mitä on oppinut ja jäädä kellumaan omaan kuplaansa, jossa kaikki mitä tekee on oman mukavuuden edistämiseksi. Mutta siihen ei meitä ole kutsuttu. Meidän on kutsuttu seikkailuun! Kuka koskaan sanoi, että seikkailu olisi aina mukavaa? Tai turvallista? Tai helppoa? Mutta se on palkitsevaa!

"Te olette maan suola; mutta jos suola käy mauttomaksi, millä se saadaan suolaiseksi? Se ei enää kelpaa mihinkään muuhun kuin pois heitettäväksi ja ihmisten tallattavaksi. Te olette maailman valkeus. Ei voi ylhäällä vuorella oleva kaupunki olla kätkössä; eikä lamppua sytytetä ja panna vakan alle, vaan lampunjalkaan ja niin se loistaa kaikille huoneessa oleville. Niin loistakoon teidän valonne ihmisten edessä, että he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät teidän Isäänne, joka on taivaissa." Matt. 5:13-16

Työtä on paljon, mutta työmiehiä on vähän. Minä rukoilen, että seuraavan kerran kun lähden, on minulla joku mukanani! (Luuk. 10:2)