Tänään on ensimmäinen päivä, jolloin olen suurimmaksi osaksi pysytellyt omassa huoneessani. Kävin ainoastaan syömässä alakerrassa. Tarvitsen tätä. Ei ihme että on ollut kumman sekamielinen olo, kun ei ole saanut rauhassa ajateltua omia ajatuksiaan niin pitkään aikaan. Omaa vikaakin varmaan, mutta minkäs teet.
Aion olla nyt rehellinen ja kertoa suoraan mitä ajattelen. Tuntuu, että monta kertaa olen kirjoittanut tänne vähän kärjistettynä vain sellaisia tähtihetki-oivalluksia, joiden ajattelen lennättävän kaikki lukijat suoraan Jumalan syliin. Nyt aion kuitenkin tunnustaa olevani heikko ja pieni, ja välillä niin eksynyt.
Yhden jutun ainakin oon tajunnut tässä hiljattain. Pelkään omaa host-veljeäni. Ei se nyt kovin pelottavan näköinen ole, eikä edes ilkeä. Oikeastaan on kai pakko myöntää, että se on melko hyväntahtoinen, kuten kaikki täällä. Mutta se on hyvin suosittu, aina hyvännäköinen, aina tyylikäs ja tosi taitava. Siis tosi pelottava. Olisi kiva tietää pelottaako kuvauksen mukaiset miehet jotakuta muutakin kuin mua. Saa siis ilmoittautua mulle, niin tiedän että kohtalotovereita on olemassa.
Miksi sitten pelkään häntä? Mitä luultavammin siksi, että olen ollut satutettu aikaisemmin tämän kaltaisten ihmisten taholta, ensin koulukiusattuna ollessa, ja myöhemmin heidän tarkoittamattaankin. Olen kuullut haukkumasanoja, minusta on puhuttu selän takana, ja yläasteen jälkeen olen kokenut olevani väheksytty taitoineni heidän kaltaistensa silmissä. Ja mikä pahinta, olen kokenut olevani täysin ohitettu. Oma rakkauden kieleni on kahdenkeskinen aika, mikä tarkoittaa, että kaipaan huomata kanssani olevan ihmisen olevan aidosti läsnä, ottaen minut huomioon. (Lisää rakkauden kielistä kirjasta "Gary Champan - Rakkauden kieli") Tämän takia suositut ja kiireiset henkilöt, joiden ympärillä on aina paljon ihmisiä, ovat saaneet oloni epämukavaksi. Lopulta, jotten tulisi haavoitetuksi, olen alkanut itse ohittamaan kyseisiä ihmisiä. Ironista kyllä, tällä hetkellä elän perheessä, joka on yksi kuuluisimmista Viron uskovaisten keskuudessa. Kiirettä heillä pitää, eikä ikinä tiedä kuinka monta ihmistä pelmahtaa ovesta sisään, ennestään itselle tuttuja vai tuntemattomia. En tuntenut tätä perhettä ennen tuloani, enkä siis edes (onneksi) tiennyt mihin olen joutumassa. Paniikkia oli kielioppivirheiden tekemisestäkin tarpeeksi.
Nyt olen kuitenkin sitten täällä. Ja oikeastaan tajusin tämän koko jutun vasta nyt, alettuani kirjoittaa tuosta pelottavasta veljestä. Jumala on hauska. Kai tämä sitten on jonkinlainen oppimisen paikka itselleni. Pitää oppia olemaan tekemisissä luonnollisesti pelkäämieni ihmisten kanssa. Tai paremminkin, oppia olemaan pelkäämättä. Auts. Vaikka ihania ihmisiä he siis kaikki ovat, se sanottakoon väärinymmärrysten välttämiseksi. Olenpas kuitenkin iloinen, että tajusin. On ollut pitkään vaan niin outo olo, ja tuntunut että jotain kirjoitettavaakin varmasti olisi jos vain saisi ulos. Tässä nyt sitten on jotakin.
Tänään on myös vähän kyllästyttänyt toisten nurkissa eläminen. Se, että pitää varoa. Upouusi djembe huoneessani kaipaa että sillä soitettaisiin, mutta en ole paljon uskaltanut. Syy numero yksi: ettei kanssaeläjät häiriintyisi. Syy numero kaksi: ettei pelottava host-veli kuulisi, koska TATTADADAA: hän on (superhyvä) rumpali. Voittekin sitten itse miettiä kumpi syy painaa enemmän.
Pelkään myös, vähän edelliseen tekstiini palaten, että minut leimataan tässä talossa jonkin tietyn tyyppiseksi, että minua väheksytään, tai että minusta tulee vitsi. Se olisi hyvin pahasti lapsuuteni rooliin palaamista. Siksi varon välillä myös tehdessäni ihan arkipäiväisiäkin asioita. Ettei vain tulisi mitään syytä aloittaa juttua, joka sitten syyttä suotta paisuisi kuin pullataikina leivinuunin päällä. Huhhuh, tämän takia siis olen tuntenut itseni välillä niin lannistetuksi. Olipas avartavaa, ja kylläpäs helpotti.
Pikkuhiljaa täytyisi myös alkaa miettiä täyttyykö mun tavoitteet harjoittelussa, vai pitäskö suunnitella vielä jotain ja mitä. Ainakin täytyisi järjestää jotain työyhteisön kehittämiseksi. Ja kehittämistä se työyhteisö kaipaakin, se ollaan nyt nähty. Toisaalta, mikäpä työyhteisö ei kaipaisi. Ensi kuussa nuorisotila on kiinni, ja näin ollen ainakin itse kuvittelisin meillä olevan enemmän vapaa-aikaa, ja myös enemmän tilaisuuksia järjestää päivä tai pari työyhteisön kehittämiseksi. Enää kuusi viikkoa jäljellä! Ai kamalaa.
Ja õigus, olen õppinud väga palju eesti keelt. Kõik imetlevad kogu aeg kuitas hästi ma rääkin nendega. Oskan, sest et rääkin. BOOM!
Nuoren naisen kasvutarina, joka johtaa Suomessa eletystä elämästä matkusteluun Jumalan kanssa. Keskiössä eläminen suhteessa elävään Jumalaan.
maanantai 11. marraskuuta 2013
sunnuntai 8. syyskuuta 2013
Jotain suurta aluillaan
En malta oottaa! Sukat pyöris jaloissa, jos sellaset niissä olisi. Mutta ei ole, joten en tiedä miten päin pitäisi olla ilmaistakseni mitä tunnen. HUAAAAAA!!!! Sen sanon. Jotain suurta on tulossa, mä tiedän sen. Jumala valmistaa mun sydäntä. Kohta se on täällä... tai mä siellä!
Mä oon nyt pitkästä aikaa torpalla. Kuusi viikkoa olen ollut siellä sun täällä ja kohdannut sitä sun tätä, joka on valmistanut mua tulevaan. Ensin lähdin puoleksitoista viikoksi Belgiaan edellisen harjoittelujakson tiimoilta Youth in Action -projektiin piilo-ohjaajaksi. Siellä oli nuoria Suomen lisäksi Belgiasta ja Ranskasta. Sitten matkustin vanhempien aittamajoituksen kautta Viron suureen (not) pääkaupunkiin kolmeksi viikoksi kielikurssille. Ja niih... on vaikeaa kuvailla kaikkea sitä mitä oon kokenu, kun kaikki tää on sellasena moniosaisena käsittämättömänä sumppuna mun päässä.
Noh, ensinnäkin mä oon näiden edeltävien kansainvälisyyshommien jälkeen paljon avoimempi uudelle. Oon oppinut kulttuurien välisistä eroista ja valmiuksia kohdata erilaisia ihmisiä. Ja saanut paljon huippuja kokemuksia hienojen ihmisten kanssa ja oppinut viroa ja vähän englantiakin lisää. Mutta ehkä kaikkein tärkein asia mulle on ollut se, mitä mulle on tänä aikana musiikillisesti tapahtunut.
Silloin Belgiassa ollessa alkoi jossain vaiheessa tuntua siltä, että mitä tahansa luovaa mä teinkin, niin aina se oli muiden mielestä jotain kauhean hienoa. Piirsin vähän, ja tein muratista (jota siellä kasvoi riesaksi asti) kieputtamalla tosi yksinkertaisen pääkranssin. Sitä ne jakso sitten ihmetellä, ja kyseli että "miten sä tän oikein teit ku tää on näin hieno?" Näiden lisäksi soittelin yhden belgialaisen pianistitytön kanssa yhdessä ja erikseen pianoa. En ehkä saanut siitä sen enempää kehuja siellä kuin muuallakaan, mutta jotakin ehkä sisälläni liikkui. Ymmärsin nimittäin, että vaikka olenkin kaukana mestaripianistista, voin silti käyttää soittotaitoani toisten iloksi joissakin tilanteissa. Eräässä esityksessä soitimmekin yhdessä tuon tytön kanssa muille. Ja melkein unohtui; siellä Belgiassa saatiin opetusta yllättäen myös djemben soittoon, mistä olin innoissani! Pari niksiä takataskuun ja johan sujuu paremmin.
Kielikurssin aikana Tallinnassa soittelin kadulla kaikille "avoinna olevaa" pianoa jonkin verran. Eräs kurssiltamme oli ensimmäisellä kerralla kuuntelemassa, ja niin sitten muutkin ryhmästä saivat tietää että soitan. Haapsalussa vieraillessamme olimme syömässä eräässä ravintolassa / kahvilassa, jossa oli piano, kun parikin eri miehenpuolikasta tulivat pyytelemään minua soittamaan. Joku kävi kysymässä luvankin pianon soittamiseen, niin että kyllä sitä sitten oli myönnyttävä. Soitin pari kappaletta, lauloinkin toisen, ja ihmiset taputtivat. Yksi sanoi nauttineensa, toinen kutsui minua "meidän muusikoksemme". Kurssin lopuksi lupauduinkin sitten soittamaan ja laulamaan vironkielisen kappaleen meidän loppukokeessa, eli näytelmässä jolla todistimme oppineemme kieltä. Sitä mietin jälkeenpäin ja yllätyksekseni huomasin, että taisin jopa itse ehdottaa soittamista ja laulamista omaksi osuudekseni. Tätä ei olisi tapahtunut vielä jokin aika sitten. Loppukoe tuli ja meni ja ihmettelin taas mitä minulle sanottiin: "Odotan sun konserttia." "Pistä video youtubeen." "Muista lähettää äänite sun laulusta mulle."
Piano ei kuitenkaan ollut ainoa osa tätä musikaalisuusteemaa. Asuntolassa nimittäin asui samalla käytävällä italialainen mies, joka tienasi vuokrarahansa soittamalla kadulla ja kuppiloissa. Tuttavuutemme alkoikin, no pastan pakkosyöttämisen, mutta myös kitaran, djemben ja laulun merkeissä. Kun djembe ilmaantui kuvioihin käytävällä iltaa viettäessämme, en ollut pysyä paikallani, niin kovasti käteni syyhysivät päästä soittamaan sitä kun se ensin kiersi toisilla. Se oli kamalaa! Meinasin tulla hulluksi. Onneksi hulluuden partaalla olemiseni huomattiin, ja sain kuin sainkin tuon afrikkalaisen rummun käsiini. Ja ah sitä onnea ja autuutta! Italialainen ystäväni katseli vierestä. "Ihailen sun tyyliäs. En osannut odottaa, että osaisit noin hyvin."
Jonkin ajan kuluttua tämä samainen miekkonen sitten ilmoitti menevänsä joidenkin kavereidensa kanssa vanhankaupungin keskusaukiolle tulitanssijoiden taustasoittajiksi. Vielä vain kuulemma uupui soittajia, joten hän värväsi minut ja espanjalaisen kurssikaverini tulemaan mukaan. Lupasin heti. En päässyt djembeä soittamaan, mutta sen sijaan sain käteeni kaksi lasipulloa, joita kilauttelin puukauhalla. Tyyppi teroitti minun saaneen vaativan homman, koska pullojen ääni kuuluu niin hyvin kaikkien muiden äänien yli, ja minä olin tavallaan tahdinantajana. Lisäksi kadulla soittaessa on monenlaisia häiriötekijöitä; milloin koira työntyy vasten selkää, milloin ihminen hoipertelee nenäsi edestä ja milloin tulitanssijat tekivät jotakin todella katsomisen arvoista. Aluksi se ei siis mennytkään niin hyvin, aloittelija kun olin, mutta parin illan jälkeen homma alkoi jo sujua! Olin tosi tyytyväinen, koska tunsin oppineeni paljon jo tuon perusteella, esimerkiksi bändissä soittamisesta ja soittoon todella keskittymisestä. Viimeisen iltani Tallinnassa kruunasi pääsyni soittamaan pulloa vielä kuppilaan tämän italialaisen miehen bändin kanssa. (Basso, djembe, saksofoni, lasipullo ja laulu.) Siitä nautin paljon enemmän, koska heidän musiikkinsa oli lähempänä omaa tyyliäni.
Innostuin yhtenä iltana esittämään näytteitä myös laulustani tuolle italialaiskaverille, kun paikalla ei ollut enää kuin yksi virolainen meidän lisäksemme. Kommentit olivat seuraavanlaisia: "Susta voi vaikka tullakin jotain, nyt on sun päiväs... viiden vuoden kuluttua sun äänes ei oo enää sama. Eti itelles porukka ja ala tekemään musiikkia." ja "Tykkään kyllä kuunnella sun soittoa, mutta sun laulu vasta on jotakin!" Virolainen totesi vaan (ehkä hammasharja suussa): "Sheessa*, now or never!" ja naurahti perään. Joten mitä mun pitäs ajatella? Ainakin oon huomannut saaneeni jo itsevarmuutta esiintymiseen jostakin kummasta yhtäkkiä, ja lisäksi vielä paljon rohkaisevaa palautetta. Itse päättelin päässäni Jumalan puhuneen näiden ei-uskovaisten ihmisten kautta mulle, että nyt on mun aika vähitellen alkaa nousta musikaalisuuteni (?) kanssa enemmän esille. Maailman markkinoilla mua tuskin tullaan koskaan näkemään, mutta Jumalan suunnitelmiin mielelläni vähäiset taitoni annan.
Sellaista kaikkea siis tähän mennessä on tapahtunut, ja vielä suurempaa on edessä. Täällä Suomessa oon nyt näiden parin viikon ajan ollut vielä töissä, ja hoitanut joitakin koulujuttuja kuntoon. Ja nähnyt tuttuja. Viiden päivän päästä, perjantaina, lähden täältä taas. Ensin Helsinkiin yöksi, sitten lauantaiaamuna Viroon. Ihana päästä sinne takaisin, vaikka jännittääkin! Nyt kuitenkin lähden kielikurssikavereiden tapaamisen jälkeen Tartoon ja aloitan arkielämää uudessa ympäristössä, ja harjoittelun nuorisokeskuksessa. Hui! Kolme kuukautta siellä olis tarkotus viettää, ainakin näin alkuunsa. Tuun asumaan uskovassa amerikkalaisperheessä, mikä on helpotus ja huokaus varsinkin tuon ihanankamalan kielikurssin jälkeen. Siellä kyllä huomasi taas miten seura vaikuttaa. Joten kiitollinen saan olla! Uskomattoman valtavan uutta, jännittävää ja mahtavaa.
Tänään mut siunattiin seurakunnassa matkaan. Oon siitäkin kiitollinen, sitä mä kaipasinkin! Tunnen, että tossa vaihdossa on kyse jostain niin paljon suuremmasta kuin pelkästään mun koulun harjottelusta. Pystyn vertaamaan itseeni niihin, jotka lähtee raamattu- tai opetuslapseuskouluun ulkomaille ja höpöttää innoissaan reissustaan ja maalailee kuvia Jumalan suurista suunnitelmista. Tää on mulle samalla tavalla sydämen asia nyt, ja kaipaan sitä että ihmiset innostuu mun kanssa, ja myötäelää mun lähdön hetkiä.
Joo, kello on miljoona. Vois lopettaa tältä erää. Nyt ainakin oon saanu vähä kerrottua elämästäni tällä hetkellä. :))))) Jeee, jännää!
Mä oon nyt pitkästä aikaa torpalla. Kuusi viikkoa olen ollut siellä sun täällä ja kohdannut sitä sun tätä, joka on valmistanut mua tulevaan. Ensin lähdin puoleksitoista viikoksi Belgiaan edellisen harjoittelujakson tiimoilta Youth in Action -projektiin piilo-ohjaajaksi. Siellä oli nuoria Suomen lisäksi Belgiasta ja Ranskasta. Sitten matkustin vanhempien aittamajoituksen kautta Viron suureen (not) pääkaupunkiin kolmeksi viikoksi kielikurssille. Ja niih... on vaikeaa kuvailla kaikkea sitä mitä oon kokenu, kun kaikki tää on sellasena moniosaisena käsittämättömänä sumppuna mun päässä.
Noh, ensinnäkin mä oon näiden edeltävien kansainvälisyyshommien jälkeen paljon avoimempi uudelle. Oon oppinut kulttuurien välisistä eroista ja valmiuksia kohdata erilaisia ihmisiä. Ja saanut paljon huippuja kokemuksia hienojen ihmisten kanssa ja oppinut viroa ja vähän englantiakin lisää. Mutta ehkä kaikkein tärkein asia mulle on ollut se, mitä mulle on tänä aikana musiikillisesti tapahtunut.
Silloin Belgiassa ollessa alkoi jossain vaiheessa tuntua siltä, että mitä tahansa luovaa mä teinkin, niin aina se oli muiden mielestä jotain kauhean hienoa. Piirsin vähän, ja tein muratista (jota siellä kasvoi riesaksi asti) kieputtamalla tosi yksinkertaisen pääkranssin. Sitä ne jakso sitten ihmetellä, ja kyseli että "miten sä tän oikein teit ku tää on näin hieno?" Näiden lisäksi soittelin yhden belgialaisen pianistitytön kanssa yhdessä ja erikseen pianoa. En ehkä saanut siitä sen enempää kehuja siellä kuin muuallakaan, mutta jotakin ehkä sisälläni liikkui. Ymmärsin nimittäin, että vaikka olenkin kaukana mestaripianistista, voin silti käyttää soittotaitoani toisten iloksi joissakin tilanteissa. Eräässä esityksessä soitimmekin yhdessä tuon tytön kanssa muille. Ja melkein unohtui; siellä Belgiassa saatiin opetusta yllättäen myös djemben soittoon, mistä olin innoissani! Pari niksiä takataskuun ja johan sujuu paremmin.
Kielikurssin aikana Tallinnassa soittelin kadulla kaikille "avoinna olevaa" pianoa jonkin verran. Eräs kurssiltamme oli ensimmäisellä kerralla kuuntelemassa, ja niin sitten muutkin ryhmästä saivat tietää että soitan. Haapsalussa vieraillessamme olimme syömässä eräässä ravintolassa / kahvilassa, jossa oli piano, kun parikin eri miehenpuolikasta tulivat pyytelemään minua soittamaan. Joku kävi kysymässä luvankin pianon soittamiseen, niin että kyllä sitä sitten oli myönnyttävä. Soitin pari kappaletta, lauloinkin toisen, ja ihmiset taputtivat. Yksi sanoi nauttineensa, toinen kutsui minua "meidän muusikoksemme". Kurssin lopuksi lupauduinkin sitten soittamaan ja laulamaan vironkielisen kappaleen meidän loppukokeessa, eli näytelmässä jolla todistimme oppineemme kieltä. Sitä mietin jälkeenpäin ja yllätyksekseni huomasin, että taisin jopa itse ehdottaa soittamista ja laulamista omaksi osuudekseni. Tätä ei olisi tapahtunut vielä jokin aika sitten. Loppukoe tuli ja meni ja ihmettelin taas mitä minulle sanottiin: "Odotan sun konserttia." "Pistä video youtubeen." "Muista lähettää äänite sun laulusta mulle."
Piano ei kuitenkaan ollut ainoa osa tätä musikaalisuusteemaa. Asuntolassa nimittäin asui samalla käytävällä italialainen mies, joka tienasi vuokrarahansa soittamalla kadulla ja kuppiloissa. Tuttavuutemme alkoikin, no pastan pakkosyöttämisen, mutta myös kitaran, djemben ja laulun merkeissä. Kun djembe ilmaantui kuvioihin käytävällä iltaa viettäessämme, en ollut pysyä paikallani, niin kovasti käteni syyhysivät päästä soittamaan sitä kun se ensin kiersi toisilla. Se oli kamalaa! Meinasin tulla hulluksi. Onneksi hulluuden partaalla olemiseni huomattiin, ja sain kuin sainkin tuon afrikkalaisen rummun käsiini. Ja ah sitä onnea ja autuutta! Italialainen ystäväni katseli vierestä. "Ihailen sun tyyliäs. En osannut odottaa, että osaisit noin hyvin."
Jonkin ajan kuluttua tämä samainen miekkonen sitten ilmoitti menevänsä joidenkin kavereidensa kanssa vanhankaupungin keskusaukiolle tulitanssijoiden taustasoittajiksi. Vielä vain kuulemma uupui soittajia, joten hän värväsi minut ja espanjalaisen kurssikaverini tulemaan mukaan. Lupasin heti. En päässyt djembeä soittamaan, mutta sen sijaan sain käteeni kaksi lasipulloa, joita kilauttelin puukauhalla. Tyyppi teroitti minun saaneen vaativan homman, koska pullojen ääni kuuluu niin hyvin kaikkien muiden äänien yli, ja minä olin tavallaan tahdinantajana. Lisäksi kadulla soittaessa on monenlaisia häiriötekijöitä; milloin koira työntyy vasten selkää, milloin ihminen hoipertelee nenäsi edestä ja milloin tulitanssijat tekivät jotakin todella katsomisen arvoista. Aluksi se ei siis mennytkään niin hyvin, aloittelija kun olin, mutta parin illan jälkeen homma alkoi jo sujua! Olin tosi tyytyväinen, koska tunsin oppineeni paljon jo tuon perusteella, esimerkiksi bändissä soittamisesta ja soittoon todella keskittymisestä. Viimeisen iltani Tallinnassa kruunasi pääsyni soittamaan pulloa vielä kuppilaan tämän italialaisen miehen bändin kanssa. (Basso, djembe, saksofoni, lasipullo ja laulu.) Siitä nautin paljon enemmän, koska heidän musiikkinsa oli lähempänä omaa tyyliäni.
Innostuin yhtenä iltana esittämään näytteitä myös laulustani tuolle italialaiskaverille, kun paikalla ei ollut enää kuin yksi virolainen meidän lisäksemme. Kommentit olivat seuraavanlaisia: "Susta voi vaikka tullakin jotain, nyt on sun päiväs... viiden vuoden kuluttua sun äänes ei oo enää sama. Eti itelles porukka ja ala tekemään musiikkia." ja "Tykkään kyllä kuunnella sun soittoa, mutta sun laulu vasta on jotakin!" Virolainen totesi vaan (ehkä hammasharja suussa): "Sheessa*, now or never!" ja naurahti perään. Joten mitä mun pitäs ajatella? Ainakin oon huomannut saaneeni jo itsevarmuutta esiintymiseen jostakin kummasta yhtäkkiä, ja lisäksi vielä paljon rohkaisevaa palautetta. Itse päättelin päässäni Jumalan puhuneen näiden ei-uskovaisten ihmisten kautta mulle, että nyt on mun aika vähitellen alkaa nousta musikaalisuuteni (?) kanssa enemmän esille. Maailman markkinoilla mua tuskin tullaan koskaan näkemään, mutta Jumalan suunnitelmiin mielelläni vähäiset taitoni annan.
Sellaista kaikkea siis tähän mennessä on tapahtunut, ja vielä suurempaa on edessä. Täällä Suomessa oon nyt näiden parin viikon ajan ollut vielä töissä, ja hoitanut joitakin koulujuttuja kuntoon. Ja nähnyt tuttuja. Viiden päivän päästä, perjantaina, lähden täältä taas. Ensin Helsinkiin yöksi, sitten lauantaiaamuna Viroon. Ihana päästä sinne takaisin, vaikka jännittääkin! Nyt kuitenkin lähden kielikurssikavereiden tapaamisen jälkeen Tartoon ja aloitan arkielämää uudessa ympäristössä, ja harjoittelun nuorisokeskuksessa. Hui! Kolme kuukautta siellä olis tarkotus viettää, ainakin näin alkuunsa. Tuun asumaan uskovassa amerikkalaisperheessä, mikä on helpotus ja huokaus varsinkin tuon ihanankamalan kielikurssin jälkeen. Siellä kyllä huomasi taas miten seura vaikuttaa. Joten kiitollinen saan olla! Uskomattoman valtavan uutta, jännittävää ja mahtavaa.
Tänään mut siunattiin seurakunnassa matkaan. Oon siitäkin kiitollinen, sitä mä kaipasinkin! Tunnen, että tossa vaihdossa on kyse jostain niin paljon suuremmasta kuin pelkästään mun koulun harjottelusta. Pystyn vertaamaan itseeni niihin, jotka lähtee raamattu- tai opetuslapseuskouluun ulkomaille ja höpöttää innoissaan reissustaan ja maalailee kuvia Jumalan suurista suunnitelmista. Tää on mulle samalla tavalla sydämen asia nyt, ja kaipaan sitä että ihmiset innostuu mun kanssa, ja myötäelää mun lähdön hetkiä.
Joo, kello on miljoona. Vois lopettaa tältä erää. Nyt ainakin oon saanu vähä kerrottua elämästäni tällä hetkellä. :))))) Jeee, jännää!
keskiviikko 19. kesäkuuta 2013
Hyvä vaimo - jo sinkkuna?
Päätin viime viikonloppuna jotakin. Jotakin aika suurta. Jotakin mikä tulee vaikuttamaan aika pitkälle. Päätin, että haluan keskittyä Jumalan tuntemiseen ja Häneen rakastumiseen kaiken sen huokailun, pohdinnan ja säätämisen sijaan, mitä normaalisti tulee tehtyä miestä etsiessä ja kaivatessa.
Päätin, että haluan luottaa ihan täysillä Jumalaan, katsoa vain Häneen, keskittyä Häneen, rakastua Häneen, antaa Hänen täyttää kaipaukseni ja olla soturini. Haluan luottaa siihen, että samalla kun olen keskittynyt Jeesukseen, voi Jumala herättää oikealla ajalla oikean ihmisen näkemään minut ja sydämeni. Jumala voi myös kertoa hänelle asioita minusta, jotka saavat hänet ihastumaan ja rakastumaan minuun. Samalla tavalla voi Jumala herättää minut näkemään tämän miehen, ja Hänen henkensä tässä miehessä. "Katso, tuossa miehessä on samaa, mitä olet oppinut minussa näkemään." Siis mitä olen oppinut Hänessä näkemään sinä aikana, kun olen keskittynyt Häneen miesten sijasta. Toisin sanoen, tuskin menetän mitään siirtämällä huomioni Jumalaan. Päinvastoin.
Ymmärrän tietenkin, ettei täydellistä miestä ole. Enkä sitä odotakaan. Juuri siksi oikeastaan keskitynkin Jumalaan. Hänessä on täydellinen rakastajani. Luultavasti tällaisen omistautumisen jälkeen on myös helpompi pitää Jumalaa ykkösrakastajana silloinkin, kun Hän on jo johdattanut suosikkivaihtoehtonsa rinnalleni.
Tajusin myös sen, että tämäkin tulee maksamaan jotakin. Pelkkä päätös ei riitä rakastuttamaan mua niin syvästi Jumalaan, eikä opettamaan mulle Hänen luonteestaan. Jos todella haluan omistautua Rakastajalleni, täytyy myös nähdä vähän vaivaa. Alkaa lukemaan raamattua, rukoilemaan enemmän, raivaamaan aikaa ja tilaa Hänelle kaiken muun keskeltä, opetella kuuntelemaan Häntä... Karu juttu, mutta tosi. Eihän avioliittokaan toimi pelkästään esim. halusta viettää aikaa toisen kanssa, jos ei kumminkaan näe vaivaa sen järjestämiseksi. Tai halusta tuntea toinen, jos ei viitsi nähdä vaivaa tutustuakseen häneen syvemmin.
Aika siistiä muuten, että samalla tässä tulee oppimaan hyväksi vaimoksi. Olenkin jonkin verran miettinyt, miten hyväksi vaimoksi voi valmistautua jo sinkkuvuosina. Tässä vastaus. Olen nimittäin varma, että Jumalalle omistautuminen opettaa monia avioliitossa tärkeitä asioita:
- kärsivällisyyttä - nöyryyttä -epäitsekkyyttä -lempeyttä
-ymmärtäväisyyttä (sydämen viisautta) - oman arvon tuntemista jne.
...eli mitä on rakastaa! (1. Kor. 13.)
Tämä on jo hyvä alku! Äskeinen pohdinta omistautumisen hedelmistä sai mut tutkimaan tuota korinttolaiskirjeen ylikulutettua lukua, ja näkemään sen uusin silmin. Ei tämä tule olemaan niin helppoa kuin ajattelin, mutta sitähän se rakkaus on - uhrautumista. Mutta varmasti tulee olemaan sen arvoista! Ja vaikka tavoite on aika kova, ja epäonnistumisen kokemuksiakin tulee, niin aion pyrkiä kuitenkin siihen.
Eikä tämä estä rukoilemasta tulevaisuuden aviopuolison puolesta! Hänen puolestaan voi rukoilla, vaikkei häntä aktiivisesti ympäristöstäsi tähyilisikään. Jumala tietää Hänet ja osaa kyllä johdattaa hänet mukaan tarinaan - ajallaan. No worries, just trust Him!
Kaiken lisäksi Jeesus itse kutsui mut tähän. Hän kertoi kyyneleet silmissä kuinka paljon mua rakastaakaan. Ja sitten kysyi saako Hän olla rakastajani siksi kunnes mieheni tulee. Hän haluaa olla se joka tuo kukkia ja on valmis uhrautumaan vuokseni. Hän vaikka kuolisi uudestaan vuokseni, jos se olisi tarpeen. Vastasin: "Kuule, haluan että oot mun suurin rakkaus vielä senkin jälkeen kun mies on tullut!". Ja siitä tämä ajatus lähti. Lopussa oleva videokin kyllä teki oman osansa tämän ajatuksen kehittymisessä.
Jeesus rakastaa suakin tasan yhtä paljon, ja tarjoaa sullekin roolia rakastettuna. Hänen suuri rakkautensa ei ikinä lopu, ei kulu, ei pilaannu. Häneltä jos keneltä voi oppia lisää tosi rakkaudesta! Se mitä Jumala tarjoaa, on jotain niiiiiin paljon parempaa, puhtaampaa ja raikkaampaa kuin mitä ihmiset toisilleen tarjoavat. Mutta "juomalla", ottamalla vastaan Hänen puhdasta, aitoa, yltäkylläistä rakkauttaan ihminen oppii paremmin ja paremmin tarjoamaan samankaltaista rakkautta lähimmäisilleen.
Suakin kutsutaan hei. Sunkin edessä ollaan polvillaan ja sullekin kyyneleet silmissä vakuutetaan että olet kaunis ja kaiken rakkauden arvoinen. Olet sitten sinkku, seurustelusuhteessa tai naimisissa (tai jotain joltain väliltä), niin täydellinen rakkaus löytyy Jumalasta. Suosittelen näkemään vaivaa sen eteen, että Hän saisi toteuttaa haavettaan olla sun suuri rakkaus, elämäsi rakkaus. Luulen, että se auttaa ihmissuhteitakin kukoistamaan. :) Be blessed!
Päätin, että haluan luottaa ihan täysillä Jumalaan, katsoa vain Häneen, keskittyä Häneen, rakastua Häneen, antaa Hänen täyttää kaipaukseni ja olla soturini. Haluan luottaa siihen, että samalla kun olen keskittynyt Jeesukseen, voi Jumala herättää oikealla ajalla oikean ihmisen näkemään minut ja sydämeni. Jumala voi myös kertoa hänelle asioita minusta, jotka saavat hänet ihastumaan ja rakastumaan minuun. Samalla tavalla voi Jumala herättää minut näkemään tämän miehen, ja Hänen henkensä tässä miehessä. "Katso, tuossa miehessä on samaa, mitä olet oppinut minussa näkemään." Siis mitä olen oppinut Hänessä näkemään sinä aikana, kun olen keskittynyt Häneen miesten sijasta. Toisin sanoen, tuskin menetän mitään siirtämällä huomioni Jumalaan. Päinvastoin.
Ymmärrän tietenkin, ettei täydellistä miestä ole. Enkä sitä odotakaan. Juuri siksi oikeastaan keskitynkin Jumalaan. Hänessä on täydellinen rakastajani. Luultavasti tällaisen omistautumisen jälkeen on myös helpompi pitää Jumalaa ykkösrakastajana silloinkin, kun Hän on jo johdattanut suosikkivaihtoehtonsa rinnalleni.
Tajusin myös sen, että tämäkin tulee maksamaan jotakin. Pelkkä päätös ei riitä rakastuttamaan mua niin syvästi Jumalaan, eikä opettamaan mulle Hänen luonteestaan. Jos todella haluan omistautua Rakastajalleni, täytyy myös nähdä vähän vaivaa. Alkaa lukemaan raamattua, rukoilemaan enemmän, raivaamaan aikaa ja tilaa Hänelle kaiken muun keskeltä, opetella kuuntelemaan Häntä... Karu juttu, mutta tosi. Eihän avioliittokaan toimi pelkästään esim. halusta viettää aikaa toisen kanssa, jos ei kumminkaan näe vaivaa sen järjestämiseksi. Tai halusta tuntea toinen, jos ei viitsi nähdä vaivaa tutustuakseen häneen syvemmin.
Aika siistiä muuten, että samalla tässä tulee oppimaan hyväksi vaimoksi. Olenkin jonkin verran miettinyt, miten hyväksi vaimoksi voi valmistautua jo sinkkuvuosina. Tässä vastaus. Olen nimittäin varma, että Jumalalle omistautuminen opettaa monia avioliitossa tärkeitä asioita:
- kärsivällisyyttä - nöyryyttä -epäitsekkyyttä -lempeyttä
-ymmärtäväisyyttä (sydämen viisautta) - oman arvon tuntemista jne.
...eli mitä on rakastaa! (1. Kor. 13.)
Tämä on jo hyvä alku! Äskeinen pohdinta omistautumisen hedelmistä sai mut tutkimaan tuota korinttolaiskirjeen ylikulutettua lukua, ja näkemään sen uusin silmin. Ei tämä tule olemaan niin helppoa kuin ajattelin, mutta sitähän se rakkaus on - uhrautumista. Mutta varmasti tulee olemaan sen arvoista! Ja vaikka tavoite on aika kova, ja epäonnistumisen kokemuksiakin tulee, niin aion pyrkiä kuitenkin siihen.
Eikä tämä estä rukoilemasta tulevaisuuden aviopuolison puolesta! Hänen puolestaan voi rukoilla, vaikkei häntä aktiivisesti ympäristöstäsi tähyilisikään. Jumala tietää Hänet ja osaa kyllä johdattaa hänet mukaan tarinaan - ajallaan. No worries, just trust Him!
Kaiken lisäksi Jeesus itse kutsui mut tähän. Hän kertoi kyyneleet silmissä kuinka paljon mua rakastaakaan. Ja sitten kysyi saako Hän olla rakastajani siksi kunnes mieheni tulee. Hän haluaa olla se joka tuo kukkia ja on valmis uhrautumaan vuokseni. Hän vaikka kuolisi uudestaan vuokseni, jos se olisi tarpeen. Vastasin: "Kuule, haluan että oot mun suurin rakkaus vielä senkin jälkeen kun mies on tullut!". Ja siitä tämä ajatus lähti. Lopussa oleva videokin kyllä teki oman osansa tämän ajatuksen kehittymisessä.
Jeesus rakastaa suakin tasan yhtä paljon, ja tarjoaa sullekin roolia rakastettuna. Hänen suuri rakkautensa ei ikinä lopu, ei kulu, ei pilaannu. Häneltä jos keneltä voi oppia lisää tosi rakkaudesta! Se mitä Jumala tarjoaa, on jotain niiiiiin paljon parempaa, puhtaampaa ja raikkaampaa kuin mitä ihmiset toisilleen tarjoavat. Mutta "juomalla", ottamalla vastaan Hänen puhdasta, aitoa, yltäkylläistä rakkauttaan ihminen oppii paremmin ja paremmin tarjoamaan samankaltaista rakkautta lähimmäisilleen.
torstai 2. toukokuuta 2013
Pölyinen Jumala?
Käsiini etsiytyi yli vuosi sitten kirjoittamani juttu. Siinä kerron mitä Jumala minulle silloin puhui. (Se saattaa joidenkin mielestä kuulostaa oudolta, niiden jotka eivät ole tutustuneet Jumalaan persoonana.)
Siihen aikaan olin kiireinen ja pääni sisällä ei ollut oikein aikaa Jumalalle. Ihmettelin monesti miten kuulin nimeäni kutsuttavan tosi monissa paikoissa, esimerkiksi uimahallissa. Ja kuitenkaan kukaan ei näyttänyt kutsuvan. Ohitin nuo hetket ajatellen, että ehkä olin kuullut väärin, tai sitten jollakin muullakin oli sama nimi kuin minulla. (Asun pienellä paikkakunnalla, ei ole mitenkään mahdollista että omaa hieman epätavallisempaa nimeäni olisi niin monta. Eikä sitä ole tapahtunut enää muissa elämäntilanteissa sen jälkeen.)
Eräänä päivänä olin juuri juontanut seurakunnassani jumalanpalveluksen, kun kuulin kokouksen jälkeen eteisaulassa taas sen. Se oli pehmeä miehen ääni, painokas ja vakava, mutta samaan aikaan lempeä. Kuulin sen aivan selkeästi, ja olin varma että joku mies oli lähistöllä sanonut nimeni. Jollakulla oli selvästi minulle asiaa. Katselin ympärilleni, eikä ehdokkaita teolle juuri näkynyt. Ainoalta mahdolliselta kysyin sitten oliko hän sanonut nimeni. Hän kielsi ja minä jäin ihmettelemään. Ystäväni tokaisi vain: "sun päässä suhisee", ja lähdimme kahville. Silloin aloin kuitenkin ensimmäistä kertaa ajatella, että kutsuja olisi Jumala.
Kotiin palattuani tunsin, miten Jeesus pyysi minua polvistumaan ja kuuntelemaan. Tiesin, että hänellä on asiaa. Sivuutin hänet kuitenkin, erittäin huonosta tekosyystä: en muka jaksanut. Kuitenkin tein kaikkea muuta. Illalla, kun olin jo päässyt peiton alle tunsin taas kuinka hän seisoi siinä ja katseli minua. Minua painoi se, etten ollut aiemmin totellut, mutta se oli vieläkin erittäin vaikeaa. Vähältä piti etten jäänyt lämpimän peiton alle. Onnekseni päätin kuitenkin lopulta nousta ja polvistua hänen eteensä lattialle. Hänkin oli istumassa. Kesti ikuisuuden ennen kuin sain ajatukseni koottua, niin että pystyin keskittymään häneen. Jumala on hyvin huumorintajuinen ja hän on monesti vitsaillut kanssani, mutta tuolloin hän oli kovin vakava.
Niin, kun sitten viimein keskityin häneen, huomasin että hän oli ojentanut minulle iloisen värisiä värikyniä. Hän kehotti piirtämään unelman. Olin hämmästynyt, mutta tein niin kuin hän sanoi. (En siis konkreettisesti piirtänyt, vaan kuvittelin mitä piirtäisin.) Piirsin lapsenomaisesti iloisen kuvan, jossa aurinko paistoi ja pihalla pienen mökin edessä oli mies, vaimo ja lapsia. Sen jälkeen kysyin mitä seuraavaksi tapahtuu. Vastaus yllätti minut täysin. "Revi se." Olin tyrmistynyt. "Anteeks mitä?", ajattelin. Vaikka kuinka yritin kuvitella hänen sanovan jotain muuta, hän ei sanonut. Ainoastaan: "Revi se". Katsoin häntä hämmästyneenä, mutta revin sitten unelmani ja tiputin silput hänen eteensä. Olin hiljaa ja odotin selitystä. "No, tarvitko minua nyt?", hän kysyi. Nyökkäsin. Sisälläni kyti edelleen pieni kapinanpoikanen, mutta nielin sen. Jumala jatkoi: "Sinulla saa edelleen olla unelma, mutta jätä minulle minun paikkani. Älä turvaudu minuun vasta kun repeää." Minä itkin.
Ymmärsin, että se oli varmasti ollut Jeesus, joka minua oli kutsunut. Hän oli seissyt aivan vieressäni, ja minä vain kävelin pois. Taas kerran. Olin unohtanut hänet.
On hyvä muistaa, että ykkönen on aina Jumala. Silloinkin, kun et aseta häntä ykköseksi. Jumala ei tule pölyiseksi, vaikka kävelisitkin pois ja unohtaisit hänet. Hän ei edes jää paikoilleen, vaan jatkaa toimiaan. Hän vain yksinkertaisesti on ykkönen ja ihmiselle on hyväksi, jos hän myös sijoittaa Jumalan siksi. Ei pelkästään teoriassa, vaan myös käytännössä. Se on usein vaikeaa, ajatuksia kun pyörii monenlaisia. (Tuolloin minulla oli muun ohella vahva ihastuminen viemässä päästäni tilaa.) Mutta kun pääsee Jumalan läsnäolon makuun, ei ole vaikeaa pitää häntä kaikkea muuta tärkeämpänä. Jumala on ihana ollessaan niin kärsivällinen meidän kanssa, vaikka me ohitetaan hänet kerta toisensa jälkeen. Ja voi sitä riemua, kun hän tietää meidän vihdoin keskittyvän häneen. : ) Ei ole suurempaa rakkautta kuin hänen rakkautensa meitä kohtaan.
Toivottavasti tämä oli jollekulle juuri se juttu, mitä tähän hetkeen tarvitsi.
Siihen aikaan olin kiireinen ja pääni sisällä ei ollut oikein aikaa Jumalalle. Ihmettelin monesti miten kuulin nimeäni kutsuttavan tosi monissa paikoissa, esimerkiksi uimahallissa. Ja kuitenkaan kukaan ei näyttänyt kutsuvan. Ohitin nuo hetket ajatellen, että ehkä olin kuullut väärin, tai sitten jollakin muullakin oli sama nimi kuin minulla. (Asun pienellä paikkakunnalla, ei ole mitenkään mahdollista että omaa hieman epätavallisempaa nimeäni olisi niin monta. Eikä sitä ole tapahtunut enää muissa elämäntilanteissa sen jälkeen.)
Eräänä päivänä olin juuri juontanut seurakunnassani jumalanpalveluksen, kun kuulin kokouksen jälkeen eteisaulassa taas sen. Se oli pehmeä miehen ääni, painokas ja vakava, mutta samaan aikaan lempeä. Kuulin sen aivan selkeästi, ja olin varma että joku mies oli lähistöllä sanonut nimeni. Jollakulla oli selvästi minulle asiaa. Katselin ympärilleni, eikä ehdokkaita teolle juuri näkynyt. Ainoalta mahdolliselta kysyin sitten oliko hän sanonut nimeni. Hän kielsi ja minä jäin ihmettelemään. Ystäväni tokaisi vain: "sun päässä suhisee", ja lähdimme kahville. Silloin aloin kuitenkin ensimmäistä kertaa ajatella, että kutsuja olisi Jumala.
Kotiin palattuani tunsin, miten Jeesus pyysi minua polvistumaan ja kuuntelemaan. Tiesin, että hänellä on asiaa. Sivuutin hänet kuitenkin, erittäin huonosta tekosyystä: en muka jaksanut. Kuitenkin tein kaikkea muuta. Illalla, kun olin jo päässyt peiton alle tunsin taas kuinka hän seisoi siinä ja katseli minua. Minua painoi se, etten ollut aiemmin totellut, mutta se oli vieläkin erittäin vaikeaa. Vähältä piti etten jäänyt lämpimän peiton alle. Onnekseni päätin kuitenkin lopulta nousta ja polvistua hänen eteensä lattialle. Hänkin oli istumassa. Kesti ikuisuuden ennen kuin sain ajatukseni koottua, niin että pystyin keskittymään häneen. Jumala on hyvin huumorintajuinen ja hän on monesti vitsaillut kanssani, mutta tuolloin hän oli kovin vakava.
Niin, kun sitten viimein keskityin häneen, huomasin että hän oli ojentanut minulle iloisen värisiä värikyniä. Hän kehotti piirtämään unelman. Olin hämmästynyt, mutta tein niin kuin hän sanoi. (En siis konkreettisesti piirtänyt, vaan kuvittelin mitä piirtäisin.) Piirsin lapsenomaisesti iloisen kuvan, jossa aurinko paistoi ja pihalla pienen mökin edessä oli mies, vaimo ja lapsia. Sen jälkeen kysyin mitä seuraavaksi tapahtuu. Vastaus yllätti minut täysin. "Revi se." Olin tyrmistynyt. "Anteeks mitä?", ajattelin. Vaikka kuinka yritin kuvitella hänen sanovan jotain muuta, hän ei sanonut. Ainoastaan: "Revi se". Katsoin häntä hämmästyneenä, mutta revin sitten unelmani ja tiputin silput hänen eteensä. Olin hiljaa ja odotin selitystä. "No, tarvitko minua nyt?", hän kysyi. Nyökkäsin. Sisälläni kyti edelleen pieni kapinanpoikanen, mutta nielin sen. Jumala jatkoi: "Sinulla saa edelleen olla unelma, mutta jätä minulle minun paikkani. Älä turvaudu minuun vasta kun repeää." Minä itkin.
Ymmärsin, että se oli varmasti ollut Jeesus, joka minua oli kutsunut. Hän oli seissyt aivan vieressäni, ja minä vain kävelin pois. Taas kerran. Olin unohtanut hänet.
On hyvä muistaa, että ykkönen on aina Jumala. Silloinkin, kun et aseta häntä ykköseksi. Jumala ei tule pölyiseksi, vaikka kävelisitkin pois ja unohtaisit hänet. Hän ei edes jää paikoilleen, vaan jatkaa toimiaan. Hän vain yksinkertaisesti on ykkönen ja ihmiselle on hyväksi, jos hän myös sijoittaa Jumalan siksi. Ei pelkästään teoriassa, vaan myös käytännössä. Se on usein vaikeaa, ajatuksia kun pyörii monenlaisia. (Tuolloin minulla oli muun ohella vahva ihastuminen viemässä päästäni tilaa.) Mutta kun pääsee Jumalan läsnäolon makuun, ei ole vaikeaa pitää häntä kaikkea muuta tärkeämpänä. Jumala on ihana ollessaan niin kärsivällinen meidän kanssa, vaikka me ohitetaan hänet kerta toisensa jälkeen. Ja voi sitä riemua, kun hän tietää meidän vihdoin keskittyvän häneen. : ) Ei ole suurempaa rakkautta kuin hänen rakkautensa meitä kohtaan.
Toivottavasti tämä oli jollekulle juuri se juttu, mitä tähän hetkeen tarvitsi.
lauantai 2. maaliskuuta 2013
Takaisin alkulähteille
Hei kaikki rakkaat tutut ja tuntemattomat. Tänään voisin viimein paljastaa mikä sai minut aloittamaan blogin kirjoittamisen. Jutusta tulee ultrapitkä, mutta kiinnostava. Luulisin.
Kaikki alkoi vuodesta 2011. Minulle tuo vuosi merkitsee koko elämän muuttumista tavalla, josta ei ole paluuta. Se oli vuosi, jollaista en ollut koskaan osannut kuvitella. Jotkut teistä ovat saattaneet käydä lukemassa aivan ensimmäisiä tekstejä, joita tänne olen kirjoittanut. Ehkä huomasitte, että se oli kipeiden tunteiden purkamista. Huomaan nyt itse, että en todellakaan ole tuonut silloin tunteitani niin selkeästi esille kuin olisin voinut. Saatoin pelätä, että avatessani oven sisimpääni ulos tulee kerralla aivan liikaa. Joka tapauksessa tunsin tuolloin (keväällä ja alkukesästä) olevani aivan jumissa ja yksin. En oikein osannut avata sisintäni kenellekään. Siksi aloin kirjoittaa tänne. Oma päiväkirja ei enää riittänyt. Ajattelin, että jos alan kirjoittaa nettiin, saattaa edes joku huomata tuskani, sen mitä oikeasti tunnen. Ja se ajatus riitti, se helpotti hieman.
No mitä sitten tapahtui? Miksi tunsin tuota tuskaa? Bongasin saman vuoden loppukesästä kirjoituskilpailun. Siihen haettiin tarinoita.. enpäs kerrokaan mistä teemasta, saatte sen selville tässä myöhemmin. Mutta joka tapauksessa sellaisesta teemasta, joka vahvasti liittyi sen vuoden tapahtumiin. Halusin koettaa kirjoittaa tarinan tosielämästä, ja osallistua sillä kilpailuun. On ollut mielessä kirjoittaa siitä tänne aiemminkin, mutten ole
uskaltanut. Tarinani kun on helposti tunnistettavissa, jos sattuu oikea
ihminen lukemaan. Tässä nyt kuitenkin on tuotos, jonka aivan kilpailuajan loppupuolella sain lopulta lähetettyä. Henkilöiden nimet on muutettu, muuten kaikki on totta.
Vuositarina
Pyörittelen kynää kädessäni. Tiedän mistä haluaisin
kirjoittaa, mutta on niin vaikea aloittaa. Katselen junan ikkunasta ulos, ja
kuin vahvistukseksi ohi vilahtaa graffitina seinään kirjoitettu nimi: Helmi. Jään
miettimään. Miksi juuri tuo nimi oli kirjoitettu juuri siihen, niin että minä
juuri nyt näin sen junan ikkunasta? Omituisia asioita tapahtuu toisinaan.
Oikeastaan niitä tapahtuu aika usein. Joskus näitä tapahtumia kutsutaan
johdatukseksi.
Aloitan kertomukseni uudesta vuodesta. Olin pumpulityttö. Minulle ei koskaan ollut
tapahtunut mitään kovin pahaa, enkä oikein jaksanut uskoa pahuuteen. Tietysti
kuulin huonoja uutisia jatkuvasti, mutta kaikki tapahtui jossain kaukana. Oli
vaikea uskoa pahuuden koskettavan minua ja perhettäni.
Pyörin tuolillani ison seurakuntatalon avarassa alakerrassa
ja juttelin nuortentiimiini kuuluvien ystävien kanssa. Oli meneillään
kristillinen uuden vuoden konferenssi. Juttelimme elämäntilanteistamme ja siitä
millä mielin kukin aloitti uuden vuoden. En muista mitä muut kertoivat, mutta
muistan varsin hyvin mitä itse sanoin. ”Mulla ei oo mitään suunnitelmia ens
vuodelle. Valmistun huhtikuussa, eikä mulla oo hajuakaan mitä sen jälkeen teen.
Mun pöytä on typötyhjä, Jumala saa laittaa sille mitä haluaa.” Täytyy sanoa,
että tämä vuosi on ollut kaikkea muuta kuin tasaisen tavallinen. Uudesta vuodesta lähti liikkeelle vakava tutustuminen
virolaisen pojan kanssa. Samoihin aikoihin isoveljeni Sakari kertoi minulle
aloittaneensa seurustelun Helmi-nimisen tytön kanssa.
Sitten koitti tammikuun 25. päivä. Se oli tiistai. Olin Tampereella tutor-koulutuksessa
ja istuin huoneessani ennen nukkumaanmenoa. Päätin soittaa ystävälleni, mutta
kesken puhelua sain viestin äidiltäni. Luettuani sen lopetin heti puhelun.
Tuijotin viestiä. ”Rukoilkaa Sakarin
puolesta, Helmi on kuollut.” En tiennyt mitä ajatella. Olinko joskus toivonut
draamaa elämääni? No, tässä sitä nyt oli. Yritin itkeä, mutta se ei onnistunut.
Siinä hetkessä oli vaikea ymmärtää mitä kuolema tarkoittaa. Mitä tarkoittaa,
että joku ihminen joka äsken vielä oli, ei enää olekaan? Ajatukseni olivat
aivan jumissa. Seuraavaksi minulle soitti toinen ystäväni. Hän tiesi asiasta,
ja kysyi olinko kunnossa. Silloin alkoivat kyyneleet valua solkenaan poskiani
pitkin…
Seuraavat päivät olivat itkuisia. Yritin jonkin verran
vältellä ihmisiä. Vasta perjantaina pääsin kotiin yhdessä pääkaupunkiseudulta
matkaavan siskoni kanssa. Siihen mennessä olimme jo kuulleet, että Helmi oli
murhattu.
Aukaisimme kotioven ja menimme sisään. Sakari istui
lattialla keittiön ovensuussa ja tervehti meitä iloisen kuuloisena. ”Urhea
mies”, ajattelin silloin, ja olen ajatellut useita kertoja sen jälkeen. Siskoni
meni heti halaamaan Sakaria kyynelehtien, mutta minä menin aivan lukkoon. Oliko
tämä se vahva, viisas ja taitava isoveli, joka oli aina minua parempi ja jota
aina katsoin ylöspäin? Murheen murtamana lattialla? Hän, jonka kanssa
rakensimme lapsina kumpikin omat lumilinnamme, mutta kun omastani ei tullut
kovin hieno, hän antoi omansa minulle ja teki itselleen uuden?
Seuraavat päivät olivat taistelua. Oli vaikeaa nähdä Sakari
niin rikkinäisenä. Teki mieli auttaa, mutta siihen ei oikein ollut keinoja. Välillä
sanottuaan jotain sai ilkeän vastauksen, eikä oikein tiennyt koska voi mennä
lähelle ja koska ei. Äiti tietenkin yritti tehdä Sakarin hyväksi kaikkea, ja
tuskaili kovasti. Minä en saanut äidiltä kuin negatiivista palautetta ja
tiuskintaa. Isosiskoni tuli usein nyyhkimään olkaani vasten ja minä sain
lohduttaa häntä. Itse en olisi jaksanut ajatella koko asiaa. Se oli liian
raskasta. Sain kuitenkin voimaa ajatellessani ainakin yhden välittävän minusta
jossain Itämeren tuolla puolen. Vietinkin paljon aikaa tietokoneella jutellen
tämän ihmisen kanssa, paeten todellisuutta. Vähitellen elämä alkoi valua kohti
raiteitaan. Sakari eli päivästä toiseen urheilemalla rankasti. Toisinaan
kuitenkin tuli sellaisia päiviä, jolloin hän ei jaksanut nousta sängystä
lainkaan.
Ehdittyäni jo hieman piristyä virolainen poika lopetti
äkkiarvaamatta suhteemme. Olin tyrmistynyt ja surullinen, mutta koetin aika
pian asennoitua taas parhaani mukaan elämään. Olin ylpeä selviytymisestäni. En
kuitenkaan oikein pystynyt päästämään irti hänestä mielessäni, ja elättelin
toiveita hänen mielensä muuttumisesta. Niinpä muserruin täysin kun toukokuussa selvisi,
että hänellä oli juttua kaverini kanssa. Olen aina ollut ns. kiltti tyttö,
mutta silloin itkin ja kirosin. Olin poissa tolaltani ja voimaton. Ajattelin,
etten jaksa enää elää. Aina ennemmin ihmettelin ihmisiä, jotka sanoivat tuolla
tavoin ihmissuhteidensa jälkeen; minusta se oli säälittävää. Mutta tuolloin
ymmärsin sen. En ole koskaan itkenyt yhtä paljon kuin silloin.
Se oli viimeinen pisara. Masennuin täysin. Aina kun olin kevään aikana päässyt askeleen
eteenpäin, tuli jotain joka kaatoi minut jälleen. Olen aina ollut äidin oma laululintu, mutta
tuolloin en laulanut ollenkaan. Myös ystäväni huoleton lauleskelu ärsytti minua
suunnattomasti. Minä en juuri nauranut, ja elämäni tuntui olevan raskasta
suossa tarpomista. Veljeni tila huolestutti minua, eikä itsellänikään ollut
elämänhalua. Olisin vain halunnut nukkua pois. Kaikessa tässä Jumala oli
kuitenkin lähellä. En jaksanut paljon rukoilla, mutta välillä huokailin Hänen
puoleensa. Tiedän nyt että Hän kantoi minua, vaikka silloin ei tuntunut siltä.
Huusin Jumalalle miksei Hän jo tee jotain, vaikka näkee tilanteemme. Sanoin etten
pysy kasassa enää kauaa, jos muutosta ei tapahdu. Se oli totta ja Jumala tiesi
sen. Silloin elettiin kesäkuuta ja siitä hetkestä alkoi muutos.
Nyt on joulukuu, kohta on kulunut vuosi. Syksyn mittaan
kaikkea uutta on tapahtunut. Minä olen lähtenyt opiskelemaan ihmisten
auttamista, ja olen onnellinen. Veljessänikin on tapahtunut valtava muutos. Hän
sanoi, että tänä syksynä oli paljon helpompaa kestää pimeyttä kuin muina
vuosina, vaikka kaikki tämä on tapahtunut. Jumala on muuttanut häntä
valoisammaksi ja avoimemmaksi. Vähän aika sitten hän sanoi minulle, että jos
Jumala ei olisi kannatellut häntä, hän olisi varmasti tehnyt itsemurhan. Olemme
kyynelsilmin seuranneet muutosta hänen sisällään. Hänenkin autiomaansa on
ruvennut kukkimaan. Ylistys Jumalalle siitä mitä kaikkea Hän voi saada aikaan!
Mietin usein Helmin kuoleman jälkeen, että tämänkin Jumala voi
kääntää voitoksi. Sitä oli vaikea uskoa, mutta niin on todella tapahtunut. Me
perheenä valitsimme elää, valitsimme katkeruuden ja surun sijasta Jumalan
antaman rauhan ja valoisan elämän. Kiitollisuutta sydämissämme tai tapahtunutta
ihmettä ei pysty sanoin kuvailemaan.
Minäkin olen tarvinnut tätä muutosta elämääni, niin rankka kuin
muutoksen alku olikaan. Enkä tiedä, miten olisin selvinnyt suruajan ylitse
ilman suhdettani tähän virolaiseen poikaan. Silläkin oli siis merkitys, vaikka
se päättyi huonosti. Nyt voin myös paljon paremmin ymmärtää ihmisten kipuiluja
elämissään. Koko elämä on seikkailua Jumalan kanssa, ei tämä jää tähän. Jotain suurta
on tulossa. Minä olen valmis kohtaamaan sen, oletko sinä?
Olen aina ollut tarinankertoja, mutta kaikki tarinani ovat
olleet keksittyjä. Tätä aloittaessani minun oli hyvin vaikea kirjoittaa mitään,
vaikka tämä tarina on tosi. Lopetin muutamaan otteeseen kirjoittamisen
kyynelten valuessa poskillani. Jätin tarinan kesken pitkäksi aikaa ja nyt
muutaman kuukauden jälkeen kirjoitin sen loppuun. Toivon, että tarinani tästä
vuodesta sai sinut ajattelemaan omaa tarinaasi.
-----
Niin, siinä se nyt oli. Jos nyt alkaisin kirjoittaa tarinaa noista ajoista, kirjoittaisin luultavasti aivan eri tavalla. Jatkaisin sitä varmaankin myös hieman pidemmälle. Olen tuon vuoden jälkeen tavannut monta ihmistä, joiden elämää kuolema on koskettanut hyvin läheltä, ja koen ettei se ole sattumaa. Jumala varmastikin on valmistanut, ja valmistaa yhä minua kohtaamaan sellaisia ihmisiä.
Olen myös vasta myöhemmin tajunnut mm. koulutehtävieni kautta, miten yksin olin tuolloin. Tilanne oli oikeasti aika vakava. Tuollaisissa tilanteissa ihminen tarvitsisi aina jonkun tuekseen, mutta koska perheessäni olivat kaikki kokeneet samaa surua, en voinut tukeutua heihin. Päinvastoin, koin että osa heistä tukeutui minuun, ja että minun piti jaksaa kantaa omien murheideni lisäksi muidenkin murheita. Ja se suhteen katkeaminen virolaiseen poikaan varmasti vahvisti sitä tunnetta, että pitää pärjätä yksin, samoin kuin luottamuksen katkeaminen erääseen ystävään. Mutta onneksi kaikesta on Jumalan huolenpidon avulla selvitty. Hänellä on ihmeellinen kyky kääntää heikkouksia vahvuuksiksi, ja vaikeuksia voitoiksi.
Tänään tuo kaikki tuli mieleen tämän videon kautta. Sen tarina on hyvin lähellä omaamme ajankohtineen kaikkineen. Näiden vanhempien nuori tytär oli ryhmässäni lastenleirillä viime kesänä (2012). Sekin oli ihmeellistä, miten hän oli juuri sillä leirillä ja juuri minun ryhmässäni. Se oli yksi näistä kohtaamisista, joista puhuin.
Ja kuten nämä ihmiset tässä videossa puhuvat, myös meidän perheemme on ollut positiivisessa muutoksessa. Olen myös viime aikoina uusien vastoinkäymisten jälkeen herännyt käymään läpi vielä näitä vanhempiakin asioita, ja herännyt uudestaan anteeksiantamisen voimaan. Niin kuin edellisessä tekstissäni kirjoitin, kivut on hyvä kohdata, vaikka se pelottaa. Niiden kohtaamisen ja läpikäymisen jälkeen voi jatkaa elämäänsä paljon vapaampana. Enkä usko että niitä pystyy käymään syvästi läpi muuta kuin Jumalan kanssa ja Jeesuksen ristintyön kautta. Minulle on annettu anteeksi, mutta niin on annettu anteeksi myös murhaajillekin. Välillä on todella vaikea hyväksyä, että olemme samalla viivalla. Mutta lopulta me olemme. Viimeisellä tuomiolla ei seiso yhtään ihmistä, joka voisi heiluttaa käsiään ja huutaa "Hei Jumala, katso miten synnitön olen!". Olemme puhtaita vain sen tähden, että eräs mies antoi kaikkensa ja kuoli raa'alla tavalla ristillä kantaen kaikki syntimme, sairautemme, masennuksemme, yksinäisyytemme, hyljätyksi tulemisen tunteemme, kaiken! Kiitos on aika pieni sana, mutta siitä huolimatta: kiitos Jeesus.
Tähän lopetan tarinoinnin tällä kertaa. Kommenttia saa jättää ja ottaa yhteyttä, varsinkin jos tämä puhutteli omaa elämääsi tai olet käynyt jotain samankaltaista läpi. Pysyttelen mieluusti vielä ihan Sheessana tämän blogin lukijakunnalle, enkä vielä halua julkisesti omalla nimelläni "mainostaa" blogiani. Ehkäpä sekin päivä vielä joskus koittaa, mutta ei vielä.
perjantai 1. maaliskuuta 2013
Lupa tuntea
Kai te tiedätte, että Jumala on suunnitellut meille tunteet? Välillä ne tuntuu isoilta kuin valtameret, isommilta kuin mitä pystyisi käsittelemään. Elämässä tulee väistämättä vastaan tilanteita, ohimeneviä hetkiä, joissa tapahtuu jotakin mullistavaa ja odottamatonta. Jokaisen elämässä. Se jokin saattaa joskus kääntää sisuskalut ympäri tai vaikka saada toivomaan kuolemaa. On isompia juttuja ja pienempiä juttuja. Okei, tämä on ihan tuttua. Mutta eri asia onkin sitten se, mitä tekee tuon ohimenevän hetken jälkeen!
Kun mulle on tapahtunut asioita, oon reagoinut ihmisen tavoin. Itkenyt. Hakannut seiniä. Noh, mitä nyt sellaisissa tilanteissa tehdään.. Oon saattanu jonkin ajan kuluttua olla hetken aikaa tyhjyyteen tuijottava lasisilmä, mutta sitten yleensä oon herännyt todellisuuteen: time to move on. Ja nyt, rakkaat ihmiset, älkää ajatelko sen tarkoittavan sitä, että unohdetaan, annetaan olla ja jatketaan elämää invalidina. Tämä on oikeasti tärkeää! Meidän ei oleteta elävän niin kuin mitään ei ikinä olisi tapahtunut! Tai ainakaan Jumala ei oleta niin, ajattelevat ihmiset mitä hyvänsä. Koska (niin kuin alussa sanoin) Jumala on luonut meistä tunteellisia persoonia, hän myös toivoisi meidän käyttävän tunteitamme. Tiedätkö, ne tunteet on sussa tarkoituksella.
Älä usko siihen valheeseen, että "anna sen olla, kyllä se häviää ajan kanssa". Tai "mitä sä vielä itket, kiittämätön kakara, jatka elämääs niin ku muutki tekee", tai mitä tahansa se valhe sulle sitten onkin. Believe me, ne tunteet ei häviä. Sä saatat painaa ne piiloon, pois näkyvistäs, mutta ne on edelleen siellä. Vangittuina. Sä et oo päässy niistä eroon, päinvastoin. Sä oot kahlinnu ne sisälles. Ja kun tulee jokin ihminen joka sanoo jotakin väärin, tai ihminen, joka pääsee yllättäen liian lähelle sitä asiaa minkä oot koittanu unohtaa, sä älähdät. Vetäydyt. Niin, oothan sä sentään nähnyt vaivaa sen asian unohtamiseksi.. hävytöntä että joku tulee sitä sitten sörkkimään.
Älä usko siihen valheeseen, että "anna sen olla, kyllä se häviää ajan kanssa". Tai "mitä sä vielä itket, kiittämätön kakara, jatka elämääs niin ku muutki tekee", tai mitä tahansa se valhe sulle sitten onkin. Believe me, ne tunteet ei häviä. Sä saatat painaa ne piiloon, pois näkyvistäs, mutta ne on edelleen siellä. Vangittuina. Sä et oo päässy niistä eroon, päinvastoin. Sä oot kahlinnu ne sisälles. Ja kun tulee jokin ihminen joka sanoo jotakin väärin, tai ihminen, joka pääsee yllättäen liian lähelle sitä asiaa minkä oot koittanu unohtaa, sä älähdät. Vetäydyt. Niin, oothan sä sentään nähnyt vaivaa sen asian unohtamiseksi.. hävytöntä että joku tulee sitä sitten sörkkimään.
Jumalalle "aika mennä eteenpäin" tarkoittaa astumista syvemmälle kipuun. Kyllä, aivan oikein. Hän ojentaa sulle käden, jotta sä voisit halutessas tarttua siihen, ja johdattaa kipujen alkulähteille. Kuulostaako hullulta? Hän niin kovasti haluaisi, että pääsisit ns. takaisin siihen hetkeen, jolloin päätit unohtaa tunteet jonnekin sisimpäsi syvimpiin sopukoihin ja tekisitkin toisenlaisen päätöksen. Hän katsoi surullisena, kun et tarttunutkaan hänen käteensä silloin, käänsit selän ja aloit ehkä kävellä pois "kyllä mä pärjään"-asenteella. Mutta peli ei ole menetetty. Yhä edelleen hän tarjoaa kättään tällaisille itse tietään raivaaville jätkille ja mimmeille, tarjoaa mahdollisuuden lähteä vaikealle, mutta vapauttavalle matkalle kohtamaan pahimmat painajaiset menneisyydestä, kipu kerrallaan. Ja ihanaa tässä on se, että hän tietää mitä tekoa me ollaan, ja miten paljon me kestetään tai jaksetaan kerralla. Joten älä pelkää, että tuo tarjottu matka ois liian rankka. Se on rankka, mutta Jumala tietää milloin tarvit hengähdystaukoa, ja antaa sen sulle kyllä ilomielin. Niitä on itseasiassa aika monta, niitä taukoja, ja melko usein, tuntuu. :D
Niin.. joten kun pääset takaisin sinne, missä päätit unohtaa ja piilottaa, on aika tuntea. Saat luvan tuntea kaikki ne tunteet, jotka aiemmin jäi tuntematta. Totuus on, että Jumala ei niitä pelästy. Vaikka sua vihastuttais niin paljon, että tekis mieli ampua, vaikka olisit niin surullinen, että tekis mieli hukkua, tai vaikka tuntisit olos niin tyhjäks, että tekis mieli huutaa ihan täysiä, Jumala ymmärtää. Sä et saa ampua, mutta sä saat tuntea vihaa. Älä pliis huku, mutta saat tuntea sen surun. Ja sä saat huutaa. Etsi joku turvallinen paikka, ja huuda sydämes kyllyydestä! Jumala katselee vieressä, taputtaa olalle ja tokaisee virnuillen: "No johan helpotti!". Ihmiset ei välttämättä ymmärrä sun valintaa tuoda tunteitasi esiin tällä tavalla, tai ylipäätään valintaa kohdata niitä, mutta jos on joku johon voit luottaa ja joka ymmärtää, niin on ihan jees käydä asioita läpi senkin kanssa.
Sitten on vuorossa erilaisia asioita, joita en ees osaa eritellä ja käydä tässä läpi. Yks on kuitenkin päätös antaa anteeksi. On hyvä antaa anteeksi itsellensä, ja niille muille. Just niille. :) "Anteeksiantaminen ei tarkoita unohtamista. Se tarkoittaa otteen irrottamista toisen ihmisen kurkusta." Sulla on kunnia olla ihminen, joka valitsi elää täydellä sydämellä, valmiina kokemaan, suremaan, antamaan anteeksi, rakastamaan kaikesta huolimatta haavoittuvaisena, ja antamaan omastaan, jos vain haluat. Se on todellista elämää. Silloin asiat todellakin tuntuu. Voisi melkein sanoa, että aistit paranee samalla. Näet selkeämmin, kuulet paremmin, haistat ja maistat.. ja tunnet. Maailma on värikkäämpi. Koska ihminen ei voi sulkea pois vain osaa tunteistaan. Ei voi sulkea pois negatiivisia tunteita, sulkematta samalla positiivisiakin. Toivottavasti just sä saat tästä ajatuksesta kiinni.
Kuitenkin pitää muistaa, että vaikka sä päättäisit olla henkilö, joka eläätäydellä sydämellä edellä mainitun kuvauksen mukaisesti, kaikki ei päätä samoin. Välttämättä ne ongelmat ei kokonaan silloinkaan ratkea. Voi olla että joku sun tuttu jatkaa samaa rataa, ihan kuin teidän välillä mitään ei olis ikinä tapahtunutkaan, eikä ole valmis puhumaan asioista. No, et sä voi väkisin ketään muuttaa, täytyy tyytyä rukoilemaan ja rakastamaan (vaikkakin sitten etänä). Tärkeää on kuitenkin, että teit oman osuutesi siihen asti kun pystyit.
Jos tämä asia kolahti, niin suosittelen lämpimästi William Paul Youngin kirjaa Autiotalo. Aivan mieletön kirja. :) Varoitus: ei sisällä uskonnollista/lakihenkistä tekstiä. Kyseinen kirja on mua auttanut tajuamaan, tuntemaan, jatkamaan.
Oon huomannut, että kun jotakin mieltä vaivaavaa asiaa ei käy asianomaisen ihmisen kanssa läpi, niin se jää kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa. Vuosien päästäkin voi tajuta näkevänsä edelleen jopa unia asiaan liittyen. Ja olen myös huomannut miten tuo haamu katoaa, kun asiasta saa puhuttua. Oon vaan ihmetellyt, että oonko mä muka ainoa ihminen, ketä asiat jää vaivaamaan? Tuskinpa vain. Kauhean monet vain valitsevat elää haamunsa kanssa.
keskiviikko 30. tammikuuta 2013
Kuka teki minusta tän naisen?
Koulussa annettiin tehtäväksi kirjoittaa itsellemme kymmenen minuutin ajan aiheesta "Kuka olen ja miten minusta tuli tällainen?" Vastaus oli:
"Onpa hyvä kysymys. Jos en olisi Kuninkaan tytär, minun olisi paljon vaikeampi vastata tähän. Mutta koska olen, osaan paremmin kertoa kuka olen, mistä tulen ja minne olen matkalla. Ja miksi.
Olen Sheessa*. Olen unelma. Jumalan unelma, jonka hän unelmoi jo kenties ennen kuin tällä pallolla oli ainuttakaan ihmistä. Hän halusi minut, siksi olen täällä. Unelmasta alkoi tarinani. Jumala iloitsi kun näki pienen tyttövauvan syntyvän - "Nyt se alkaa!". Tyttö kasvoi, tarina eteni. Nyt olen nainen, monta asiaa kokenut, mutta monta asiaa vielä kokematta. Elämä ei ole pelkkää onnea, mutta Jumala tiesi että tulen selviämään siitä. Hän rakastaa minua, ja palkintona hyvästä juoksusta pallon päällä, saan kerran olla onnellinen Hänen kanssaan ikuisesti. Happy ever after, lopulta se tulee siellä. :) Kaikki kokemukset täällä muokkaavat minua, ja on paljon itsestäni kiinni, miten."
Sitten loppui aika.
Tiesitkö, sinäkin olet unelma. Ajattelepa sitä. Unelmat ovat ainakin minulle pitkään tarkoittaneet jotakin käsittämättömän hienoa, mutta hienoutensa vuoksi aikalailla saavuttamattomissa olevaa. Liian hyvää ikinä toteutuakseen. Mutta minä olen sellainen! Hyvänen aika, minä olen jotakin niin hienoa, ettei oikein uskaltaisi edes toivoa sellaista olevan olemassa. Mutta Jumala uskalsi, ja siitähän se sitten lähti! Ja Jumala uskaltaa edelleen unelmoida minun suhteeni, sinun suhteesi. Olemme niin ihania, että hän haluaa viettää kanssamme aikaa, ja hän nauttii saadessaan suunnitella eteemme polkuja, maisemia, tapahtumia, kohtaamisia, muutoksia, yllätyksiä, ja lopulta... niin, sen kaikesta kauneimman kohtaamisen, kun saavumme siihen Kotiin, johon oikeasti kuulumme. Ja hän hymyilee meille.
Jumalalle ei ole yllätys, kun epäonnistumme. Hänelle ei ole yllätys se, että olemme likaisia ja kompastelevia, ja äärimmäisen jääräpäisiä rämpiessämme sokeina eteenpäin ja saattaen itsemme ongelmiin yhä uudestaan ja uudestaan. Hän ei ylläty, joten hän ei ole pettynyt. Hän rakastaa, ja kannustaa eteenpäin. Kannustaa kasvamaan askel kerrallaan hieman puhtaammaksi, hieman epäitsekkäämmäksi, hieman nöyremmäksi, anteeksiantavammaksi, rohkeammaksi, itseänsä arvostavammaksi, luottavaisemmaksi, rehellisemmäksi ja sisukkaammaksi kulkemaan Jumalan tahdossa. Enemmän Jeesuksen kaltaiseksi. Siinä meille esimerkki, mitä kohti pyrkiä. Armossa, eli ansiottomassa rakkaudessa päivä kerrallaan, eläen toivon mukaan koko ajan täydemmällä sydämellä Hänelle. Kerron sulle salaisuuden: mitä enemmän opit tuntemaan Jumalaa ja Hänen sydäntään, sitä enemmän löydät itseäsi. Siitä olen saanut maistiaisia, ja tiedän että se on totta. Koska Jumala tuntee sut paremmin kuin sinä itse. Ps. 139.
*Muutettu.
"Onpa hyvä kysymys. Jos en olisi Kuninkaan tytär, minun olisi paljon vaikeampi vastata tähän. Mutta koska olen, osaan paremmin kertoa kuka olen, mistä tulen ja minne olen matkalla. Ja miksi.
Olen Sheessa*. Olen unelma. Jumalan unelma, jonka hän unelmoi jo kenties ennen kuin tällä pallolla oli ainuttakaan ihmistä. Hän halusi minut, siksi olen täällä. Unelmasta alkoi tarinani. Jumala iloitsi kun näki pienen tyttövauvan syntyvän - "Nyt se alkaa!". Tyttö kasvoi, tarina eteni. Nyt olen nainen, monta asiaa kokenut, mutta monta asiaa vielä kokematta. Elämä ei ole pelkkää onnea, mutta Jumala tiesi että tulen selviämään siitä. Hän rakastaa minua, ja palkintona hyvästä juoksusta pallon päällä, saan kerran olla onnellinen Hänen kanssaan ikuisesti. Happy ever after, lopulta se tulee siellä. :) Kaikki kokemukset täällä muokkaavat minua, ja on paljon itsestäni kiinni, miten."
Sitten loppui aika.
Tiesitkö, sinäkin olet unelma. Ajattelepa sitä. Unelmat ovat ainakin minulle pitkään tarkoittaneet jotakin käsittämättömän hienoa, mutta hienoutensa vuoksi aikalailla saavuttamattomissa olevaa. Liian hyvää ikinä toteutuakseen. Mutta minä olen sellainen! Hyvänen aika, minä olen jotakin niin hienoa, ettei oikein uskaltaisi edes toivoa sellaista olevan olemassa. Mutta Jumala uskalsi, ja siitähän se sitten lähti! Ja Jumala uskaltaa edelleen unelmoida minun suhteeni, sinun suhteesi. Olemme niin ihania, että hän haluaa viettää kanssamme aikaa, ja hän nauttii saadessaan suunnitella eteemme polkuja, maisemia, tapahtumia, kohtaamisia, muutoksia, yllätyksiä, ja lopulta... niin, sen kaikesta kauneimman kohtaamisen, kun saavumme siihen Kotiin, johon oikeasti kuulumme. Ja hän hymyilee meille.
Jumalalle ei ole yllätys, kun epäonnistumme. Hänelle ei ole yllätys se, että olemme likaisia ja kompastelevia, ja äärimmäisen jääräpäisiä rämpiessämme sokeina eteenpäin ja saattaen itsemme ongelmiin yhä uudestaan ja uudestaan. Hän ei ylläty, joten hän ei ole pettynyt. Hän rakastaa, ja kannustaa eteenpäin. Kannustaa kasvamaan askel kerrallaan hieman puhtaammaksi, hieman epäitsekkäämmäksi, hieman nöyremmäksi, anteeksiantavammaksi, rohkeammaksi, itseänsä arvostavammaksi, luottavaisemmaksi, rehellisemmäksi ja sisukkaammaksi kulkemaan Jumalan tahdossa. Enemmän Jeesuksen kaltaiseksi. Siinä meille esimerkki, mitä kohti pyrkiä. Armossa, eli ansiottomassa rakkaudessa päivä kerrallaan, eläen toivon mukaan koko ajan täydemmällä sydämellä Hänelle. Kerron sulle salaisuuden: mitä enemmän opit tuntemaan Jumalaa ja Hänen sydäntään, sitä enemmän löydät itseäsi. Siitä olen saanut maistiaisia, ja tiedän että se on totta. Koska Jumala tuntee sut paremmin kuin sinä itse. Ps. 139.
*Muutettu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)