Mä oon nyt pitkästä aikaa torpalla. Kuusi viikkoa olen ollut siellä sun täällä ja kohdannut sitä sun tätä, joka on valmistanut mua tulevaan. Ensin lähdin puoleksitoista viikoksi Belgiaan edellisen harjoittelujakson tiimoilta Youth in Action -projektiin piilo-ohjaajaksi. Siellä oli nuoria Suomen lisäksi Belgiasta ja Ranskasta. Sitten matkustin vanhempien aittamajoituksen kautta Viron suureen (not) pääkaupunkiin kolmeksi viikoksi kielikurssille. Ja niih... on vaikeaa kuvailla kaikkea sitä mitä oon kokenu, kun kaikki tää on sellasena moniosaisena käsittämättömänä sumppuna mun päässä.
Noh, ensinnäkin mä oon näiden edeltävien kansainvälisyyshommien jälkeen paljon avoimempi uudelle. Oon oppinut kulttuurien välisistä eroista ja valmiuksia kohdata erilaisia ihmisiä. Ja saanut paljon huippuja kokemuksia hienojen ihmisten kanssa ja oppinut viroa ja vähän englantiakin lisää. Mutta ehkä kaikkein tärkein asia mulle on ollut se, mitä mulle on tänä aikana musiikillisesti tapahtunut.
Silloin Belgiassa ollessa alkoi jossain vaiheessa tuntua siltä, että mitä tahansa luovaa mä teinkin, niin aina se oli muiden mielestä jotain kauhean hienoa. Piirsin vähän, ja tein muratista (jota siellä kasvoi riesaksi asti) kieputtamalla tosi yksinkertaisen pääkranssin. Sitä ne jakso sitten ihmetellä, ja kyseli että "miten sä tän oikein teit ku tää on näin hieno?" Näiden lisäksi soittelin yhden belgialaisen pianistitytön kanssa yhdessä ja erikseen pianoa. En ehkä saanut siitä sen enempää kehuja siellä kuin muuallakaan, mutta jotakin ehkä sisälläni liikkui. Ymmärsin nimittäin, että vaikka olenkin kaukana mestaripianistista, voin silti käyttää soittotaitoani toisten iloksi joissakin tilanteissa. Eräässä esityksessä soitimmekin yhdessä tuon tytön kanssa muille. Ja melkein unohtui; siellä Belgiassa saatiin opetusta yllättäen myös djemben soittoon, mistä olin innoissani! Pari niksiä takataskuun ja johan sujuu paremmin.
Kielikurssin aikana Tallinnassa soittelin kadulla kaikille "avoinna olevaa" pianoa jonkin verran. Eräs kurssiltamme oli ensimmäisellä kerralla kuuntelemassa, ja niin sitten muutkin ryhmästä saivat tietää että soitan. Haapsalussa vieraillessamme olimme syömässä eräässä ravintolassa / kahvilassa, jossa oli piano, kun parikin eri miehenpuolikasta tulivat pyytelemään minua soittamaan. Joku kävi kysymässä luvankin pianon soittamiseen, niin että kyllä sitä sitten oli myönnyttävä. Soitin pari kappaletta, lauloinkin toisen, ja ihmiset taputtivat. Yksi sanoi nauttineensa, toinen kutsui minua "meidän muusikoksemme". Kurssin lopuksi lupauduinkin sitten soittamaan ja laulamaan vironkielisen kappaleen meidän loppukokeessa, eli näytelmässä jolla todistimme oppineemme kieltä. Sitä mietin jälkeenpäin ja yllätyksekseni huomasin, että taisin jopa itse ehdottaa soittamista ja laulamista omaksi osuudekseni. Tätä ei olisi tapahtunut vielä jokin aika sitten. Loppukoe tuli ja meni ja ihmettelin taas mitä minulle sanottiin: "Odotan sun konserttia." "Pistä video youtubeen." "Muista lähettää äänite sun laulusta mulle."
Piano ei kuitenkaan ollut ainoa osa tätä musikaalisuusteemaa. Asuntolassa nimittäin asui samalla käytävällä italialainen mies, joka tienasi vuokrarahansa soittamalla kadulla ja kuppiloissa. Tuttavuutemme alkoikin, no pastan pakkosyöttämisen, mutta myös kitaran, djemben ja laulun merkeissä. Kun djembe ilmaantui kuvioihin käytävällä iltaa viettäessämme, en ollut pysyä paikallani, niin kovasti käteni syyhysivät päästä soittamaan sitä kun se ensin kiersi toisilla. Se oli kamalaa! Meinasin tulla hulluksi. Onneksi hulluuden partaalla olemiseni huomattiin, ja sain kuin sainkin tuon afrikkalaisen rummun käsiini. Ja ah sitä onnea ja autuutta! Italialainen ystäväni katseli vierestä. "Ihailen sun tyyliäs. En osannut odottaa, että osaisit noin hyvin."
Jonkin ajan kuluttua tämä samainen miekkonen sitten ilmoitti menevänsä joidenkin kavereidensa kanssa vanhankaupungin keskusaukiolle tulitanssijoiden taustasoittajiksi. Vielä vain kuulemma uupui soittajia, joten hän värväsi minut ja espanjalaisen kurssikaverini tulemaan mukaan. Lupasin heti. En päässyt djembeä soittamaan, mutta sen sijaan sain käteeni kaksi lasipulloa, joita kilauttelin puukauhalla. Tyyppi teroitti minun saaneen vaativan homman, koska pullojen ääni kuuluu niin hyvin kaikkien muiden äänien yli, ja minä olin tavallaan tahdinantajana. Lisäksi kadulla soittaessa on monenlaisia häiriötekijöitä; milloin koira työntyy vasten selkää, milloin ihminen hoipertelee nenäsi edestä ja milloin tulitanssijat tekivät jotakin todella katsomisen arvoista. Aluksi se ei siis mennytkään niin hyvin, aloittelija kun olin, mutta parin illan jälkeen homma alkoi jo sujua! Olin tosi tyytyväinen, koska tunsin oppineeni paljon jo tuon perusteella, esimerkiksi bändissä soittamisesta ja soittoon todella keskittymisestä. Viimeisen iltani Tallinnassa kruunasi pääsyni soittamaan pulloa vielä kuppilaan tämän italialaisen miehen bändin kanssa. (Basso, djembe, saksofoni, lasipullo ja laulu.) Siitä nautin paljon enemmän, koska heidän musiikkinsa oli lähempänä omaa tyyliäni.
Innostuin yhtenä iltana esittämään näytteitä myös laulustani tuolle italialaiskaverille, kun paikalla ei ollut enää kuin yksi virolainen meidän lisäksemme. Kommentit olivat seuraavanlaisia: "Susta voi vaikka tullakin jotain, nyt on sun päiväs... viiden vuoden kuluttua sun äänes ei oo enää sama. Eti itelles porukka ja ala tekemään musiikkia." ja "Tykkään kyllä kuunnella sun soittoa, mutta sun laulu vasta on jotakin!" Virolainen totesi vaan (ehkä hammasharja suussa): "Sheessa*, now or never!" ja naurahti perään. Joten mitä mun pitäs ajatella? Ainakin oon huomannut saaneeni jo itsevarmuutta esiintymiseen jostakin kummasta yhtäkkiä, ja lisäksi vielä paljon rohkaisevaa palautetta. Itse päättelin päässäni Jumalan puhuneen näiden ei-uskovaisten ihmisten kautta mulle, että nyt on mun aika vähitellen alkaa nousta musikaalisuuteni (?) kanssa enemmän esille. Maailman markkinoilla mua tuskin tullaan koskaan näkemään, mutta Jumalan suunnitelmiin mielelläni vähäiset taitoni annan.
Sellaista kaikkea siis tähän mennessä on tapahtunut, ja vielä suurempaa on edessä. Täällä Suomessa oon nyt näiden parin viikon ajan ollut vielä töissä, ja hoitanut joitakin koulujuttuja kuntoon. Ja nähnyt tuttuja. Viiden päivän päästä, perjantaina, lähden täältä taas. Ensin Helsinkiin yöksi, sitten lauantaiaamuna Viroon. Ihana päästä sinne takaisin, vaikka jännittääkin! Nyt kuitenkin lähden kielikurssikavereiden tapaamisen jälkeen Tartoon ja aloitan arkielämää uudessa ympäristössä, ja harjoittelun nuorisokeskuksessa. Hui! Kolme kuukautta siellä olis tarkotus viettää, ainakin näin alkuunsa. Tuun asumaan uskovassa amerikkalaisperheessä, mikä on helpotus ja huokaus varsinkin tuon ihanankamalan kielikurssin jälkeen. Siellä kyllä huomasi taas miten seura vaikuttaa. Joten kiitollinen saan olla! Uskomattoman valtavan uutta, jännittävää ja mahtavaa.
Tänään mut siunattiin seurakunnassa matkaan. Oon siitäkin kiitollinen, sitä mä kaipasinkin! Tunnen, että tossa vaihdossa on kyse jostain niin paljon suuremmasta kuin pelkästään mun koulun harjottelusta. Pystyn vertaamaan itseeni niihin, jotka lähtee raamattu- tai opetuslapseuskouluun ulkomaille ja höpöttää innoissaan reissustaan ja maalailee kuvia Jumalan suurista suunnitelmista. Tää on mulle samalla tavalla sydämen asia nyt, ja kaipaan sitä että ihmiset innostuu mun kanssa, ja myötäelää mun lähdön hetkiä.
Joo, kello on miljoona. Vois lopettaa tältä erää. Nyt ainakin oon saanu vähä kerrottua elämästäni tällä hetkellä. :))))) Jeee, jännää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti