Haluan kertoa teille vähän yhdestä asiasta, mikä tapahtui ihan viimeisellä viikolla Virossa. Olin järjestämässä harjoittelupaikkani (nuorisokeskuksen) henkilökunnalle työyhteisönkehittämispäivää. Jätin suunnittelun aivan viime tippaan, joten kulutin edeltävän päivän (sunnuntain) ja yönkin melkein kokonaan sen parissa. Mitä pidemmälle pääsin, sitä epävarmemmaksi tulin suunnitelmani toimimisesta.
Maanantai tuli, ja menin paikalle ajoissa laittaakseni kaiken valmiiksi. Tarkoituksena oli pitää noin neljätuntinen koulutus, jonka välissä pitäisimme kokkaus- ja syömistauon. Alkuosa meni hyvin, niin kuin sitten syöminenkin. Jossain vaiheessa toista osaa ilmapiiri alkoi kuitenkin tummua. Olin joutunut jo joustamaan aika paljon, koska aikataulut eivät pitäneet. En kuitenkaan tiedä mistä tuo ilmapiirin muutos johtui. Se joka tapauksessa vaikutti minuunkin selvästi, ajatukset eivät oikein kulkeneet ja kyllähän se väsymyskin alkoi painaa vähien unien jälkeen. Kuitenkin luulen, että ilmassa oli jotain muutakin kuin minun oma väsymykseni.
Olimme päässeet viimeisen tehtävän loppuun toiminnan käydessä yhä väkinäisemmäksi. Olin ihmetellyt mitä oli meneillään, mutta en ollut oikein saanut siitä selvää. Sitten harjoittelunohjaajani alkoikin puhua yhtäkkiä hiljaisuuden keskeltä, kommentoiden tehtävää. Mitä pidemmälle hän pääsi, sitä vihaisemmaksi hän näytti tulevan. Kirosanakin sieltä tuli oikein tarmolla, kun hän tuntui manaavan koko järjestämäni koulutuksen syvimpään... johonkin. Kaikki muut vain olivat hiljaa, aivan kuin samaa olisi tapahtunut jo monen monta kertaa, ja he olisivat vain alistuneet ajan myötä tuon yhden ihmisen järjestämiin kohtauksiin. Hyökkäys oli jotenkin niin voimakas, että tuntui kuin olisin henkisesti lentänyt seinään. Seisoin kuitenkin paikallani ja pysyin kasassa. "Kommentin" päätyttä kiitin siitä, ja koetin parhaani mukaan johtaa koulutuksen päätökseen. Tunnelma oli täysin pilalla. Tuntui kuin osallistujien suut olisivat muurautuneet tiukasti kiinni, tätä naista ja erästä miestä lukuunottamatta. En saanut edes oikeata palautetta, mikä ammatillisessa mielessä on aina tärkeää kerätä ja saada. Yritin kyllä, mutta kaikki mitä kuulin oli: "Se yksi harjoitus oli kiva."
Onneksi sentään huoneeseen saapui joulupukki tonttunsa kanssa, jotka veivät minulta ohjaamisvuoron. Tunnelma ei siitä enää noussut, mutta sainpahan antaa aiheen olla. Tonttujen ja työtovereiden mentyä siivosin paikat ja lähdin kotiin päin. Ulos astuttua alkoikin sitten tunteiden purku. Itkin, huusin ja rukoilin kun pääsin kotimetsikön turviin. Sisälle mentyäni menin omaan pimeään huoneeseeni lukkojen taakse itkemään. Minua oli isketty arkaan paikkaan. Olisiko minusta edes siihen mistä haaveilen? Olenko koskaan ollut oikea henkilö auttamaan muita? Valheet kieppuivat ympärilläni ja tekivät hyökkäyksiä päähäni. Onneksi kuitenkin tiesin paremmin, enkä päästänyt niitä sydämeeni. Sen sijaan aloin rukoilla että Jumala näyttäisi minulle totuuden, oman arvoni, ettei mikään tapahtunut vaikuttaisi identiteettiini ihmisenä tai ammattilaisena, eikä saisi estää toteuttamasta haaveitani ja käyttämästä kykyjäni tulevaisuudessa. Kertasin psalmia 139 päässäni ja rukoilin myös, että voisin antaa anteeksi eikä katkeruus saisi minusta jalansijaa, ja että osaisin suhtautua koko tilanteeseen oikealla tavalla. Jonkin ajan kuluttua minua alkoi väsyttää, ja etsin Jumalaa huoneesta kuunnellakseni häntä. Ja hän lauloikin minulle "I am jealous for you.... how I love you, oh how I love you...". Painoin itkusta päänsärkyisen pääni tyynylle ja taisin torkahtaa.
Tuon maanantain jälkeen oli vielä yksi kerta kun olin tekemisissä tämän harjoittelunohjaajani kanssa. Minulla oli nimittäin keskiviikkona työvuoro ostoskeskuksen yläkerrassa sijaitsevassa lasten askartelunurkassa, niin kuin hänelläkin. Mietin etukäteen mitäköhän päivästä tulee, mutta pystyin yllätyksekseni olemaan luonnollisesti oma itseni, hymyilemään, auttamaan häntä askartelussa ja juttelemaan. Päivän lopuksi vielä suurimman osan apulaisistakin lähdettyä kotiin kysyin vielä saanko sanoa jotain. Kerroin, että oli kyllä hyvä että hän kommentoi maanantaina, mutta en pitänyt tavasta jolla hän kommentoi. Sanoin myös että se loukkasi minua. Hän oli vähän ehkä hämmästyneen näköinen, mutta sanoi sitten olevansa pahoillaan. Heitin siihen "Ei se mitään, annan sulle anteeksi!", ja annoin hänelle joulukortin ja halin hyvästiksi - kun nyt ei kerran enää nähtäisi ennen Suomeen paluutani.
Olin tavattoman ylpeä itsestäni, ja siitä että olin pystynyt päästämään irti noin nopeasti ja antamaan anteeksi. Ja vaikka kohtaaminen päivän lopussa oli hyvin lyhyt, se oli tarpeeksi ainakin minulle pystyäkseni jättämään Viron taakse hyvällä mielellä.
Olin kertonut eräälle viisaalle ystävälleni maanantaista jo aiemmin, koska en kertakaikkiaan tajunnut mistä siinä oli kyse. Minusta oli tuntunut, että joku näkymätön monsteri hyökkäsi sen naisen takaa, ei tavallaan se nainen itse. Joten mitä ilmeisemmin se nainen on rikkinäinen ihminen, ja vihollinen pääsi hyökkäämään hänen haavojensa kautta. Toivonpa totisesti että se jossain vaiheessa helpottaa, ja että koko työyhteisö saa huokaista helpotuksesta. Toivon tälle ihmisellekin parempaa oloa, mitä olen huomannut häneltä jo ennen kyseistä tapahtumaa puuttuvan.
Joka tapauksessa, kotona huomasin tämä viisaan ystäväni vastanneen viestiini. Hän kertoi, että hänen miehensä oli nähnyt muutamana päivänä kuvan, jossa minä itkin ja olin poissa tolaltani. Tämä mies ei tiennyt minkä takia, mutta rukoili puolestani. Ja heti kun ystäväni oli kertonut tarinani hänelle, hän oli ajantasalla. Ja tämä oli siis tapahtunut jo ennen maanantaita!
Miettikää kuinka ihana Jumala on! Itse olin aivan otettu siitä, miten tuollaisen vähäpätöiseltäkin kuulostavan asian Jumala tiesi etukäteen, ja välitti tulevasta tuskastani tarpeeksi pyytääkseen ystäväni miestä rukoilemaan puolestani! Aivan mieletön juttu! Ja varmasti Jumala tiesi myös, millaisen kasvun paikan saan itselleni, kuinka rukousten avulla selviän hienosti, ja miten tyytyväisenä saan sitten tarkastella kasvuani. Koko viime vuosi on siis opettanut minulle mitä on antaa anteeksi, ja näin sain palkinnoksi nähdä miten olen kehittynyt! Jumalan suurella avulla tietenkin! On myös niin ihana nähdä, ettei taistelut tule turhaan.
Tästä tulikin mieleeni, mitä juuri vuodenvaihteessa opin. Eräs nainen sanoi minulle näin: Ei sillä ole väliä mitä elämässäsi kohtaat, oli se sitten hyvää tai pahaa. Ainoastaan sillä on väliä, miten vastaat siihen. Usein Jumala on edessäsi valittaessasi huonoa kohtelua kysyen: "Millainen on sinun sydämesi, miten sinä aiot vastata?". Ja minä opin ainakin yhden asian, miksi minulla on ollut sellaisia tilanteita elämässä kuin on ollut: jotta oppisin suhtautumaan niihin oikein. Ja se ei tarkoita sitä, että pitäisi antaa loukkauksen myrkyttää itseään vapaasti. Se tarkoittaa lujaa seisomista omassa Jumalan lapsen identiteetissä (eli sitä, että tietää lujasti olevansa hyvä, arvokas ja ainutlaatuinen), toisen ihmisyyden/haavoittuvaisuuden tunnistamista (kuten tässä tapauksessa naisen oma rikkinäisyys, jota vihollinen eli saatana pääsi käyttämään hyväkseen), ja tilanteisiin tai sanoihin rakentavasti vastaamista rakkaudella.
Sitä jäin myös miettimään, että aika harvoin sitä saa tietää jonkun rukoilleen puolestaan. Tälläkin kertaa tiesin sen vain, koska kirjoitin ystävälleni ensin itse tilanteesta. Joten sitä varmasti tapahtuu enemmänkin, tietämättämme. Aika rohkaisevaa!
Tämän kaiken jälkeen voin huokaista tyytyväisenä; ehkä musta on kuin onkin kehittymässä vahva Jumalan nainen ja hyvä vaimo!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti